Elämän evääksi

Lapuan Sanomien Viikon varrelle -palstan kirjoituksia vuosien varrelta eli hengellisen regimentin tontilta

vk 9 2011 T-paita nenässä eli lähelle näkemisen vaikeus

Muutaman vuoden takaisessa jouluaaton Ilkka-lehdessä oli merkillinen kuva. Ihan läheltä katsottuna kuva koostui valtavasta määrästä pieniä ja sisällöiltään täysin erillisiä valokuvia, kauempaa katsoen se oli ihan selvä ikoni, Kristuksen kasvokuva. Kuvaan liittynyt teksti ei jäänyt mieleen, mutta kuvan erikoisuus ja näkemisen tulkinnan vaihtelu kiehtoi. Repäisin kuvan talteen ja kehystin tauluksi seinälleni.

 Arvoton sanomalehden riekale on taulu, joka pysäyttää mennen tullen ihmettelemään: on pakko katsoa sekä läheltä että kauempaa, näkeminen muuttuu pienten kuvien sisällön sekamelskasta isomman harmoniaksi. Optinen harha toimii joka kerta. Läheltä katsoen ikonin Kristuksella on nenän kohdalla valokuva t-paidasta, vähän etäämpää katsoen yksityiskohdat sulautuvat kokonaisuuteen, häviävät pois ja kuvassa näkyy vain hahmo ja hänen lempeytensä.

Kuva  kuin elämä itse. Arjessa ja lähellä on vaikea nähdä, oma ja varsinkin toisten keskeneräisyys erottuu räikeinä t-paitoina. Menetys tai etäisyys, fyysinen tai ajallinen, auttaa näkemään paremmin – näkyy vain kokonaisuus, t-paitoja  ei enää erotu.

”Anna sydän avara, anna sieluun tuulla

silmille suo valoa, anna korvat kuulla

että ihmisissä, kaikkein lähimmissä

Sinut näkisin.”

vk 40 2010 Vain kymmenen Avea

Loppusyksyn iltashoppailu Brysselin hälisevällä ja tavarantäyteisellä kävelykadulla katkesi yllättäen läheltä kantautuvaan kirkonkellojen kuminaan. Kellot kutsuivat pyhän alkamisen iltamessuun.

Kirkossa kynttilöiden lämmin valo ja tuoksu, rauhallisuus, messuliturgia ja korkealle kohoavat sävelet – toisuskoinenkin koki olonsa lempeäksi ja levolliseksi, vaikka meno poikkesi omista ja totutuista jumalanpalveluskuvioista.

Messun loputtua väki viipyili ja seurusteli, osa ostoskasseineen. Pappi pyöri kiireettä seurakuntalaistensa seassa. Kirkon takaosassa pieni myyntipiste avautui ja touhukas vanhempi rouva ryhtyi myymään kortteja, Neitsyt Marian kuvalla varustettuja avaimenperiä, rukousnauhoja hartaudenharjoituksen tarve-esineiksi, matkamuistoiksi, talismaaneiksi. Toisuskoinenkin valitsi valkoisen rukousnauhan ja hypisteli pientä sormuksenomaista rengasta. Siinä oli risti ja kymmenen puista helmeä.

Ihmettelevään kysymykseen renkaan merkityksestä rouva selitti iloisesti: ”Vain kymmenen Avea”.  Ainoastaan kymmenen Ave Maria  –rukousta täysimittaisen rukousnauhan helmirukousten sijaan,  siis kiihkeään elämänrytmiin hoputettua hartaudenharjoitusta, varsinaista hengellistä pikaruokaa.

Pieni rengas päätyi toisuskoisen ostospussiin. Koru jäi matkamuistoksi ja koruksi, muistoksi pyhän alkamisen messusta, jossa muukalainenkin koki yhteyden lämmön ja tunsi jakavansa saman Isän lapseuden. Eniten pieni rengas jäi muistuttamaan rukouksesta: ei tarvita kymmentä Ave Mariaa, ei yhtäkään, ei oikeaoppista eikä määrämuotoista rukousta, ei kurinalaista hartaudenharjoitusta. Pater Noster, Isä Meidän, yhteinen Isämme kyllä kuulee yhtäläisesti huudon tai kuiskauksen, monisanaisen pyynnön tai pelkän parahduksen elämän laajoissa kaarissa ja arjen pikku kiemuroissa.  Yhteydenotto riittää.

 ”Lähestykää Jumalaa, niin Hän lähestyy teitä” (Jaak 4:8).

vk 19 2009 Matkaeväitä

Nälkäinen mies seisoi iltahämärissä valtamerilaivan kannella ja katseli ikkunasta ravintolasaliin. Se oli täynnä valoa, musiikkia, runsaita pöytiä ja ylenpalttisista antimista nauttivia ihmisiä. Mies katseli osattomana toisten iloa ja palasi yksinäisen kävelynsä jälkeen viluisena vaatimattomaan hyttiinsä, söi muutaman korpun tyhjään vatsaansa ja kävi levolle.

Tämä matka oli haaveen toteutuma, uuden alku. Mies oli säästänyt pitkään saadakseen matkarahat kokoon ja päästäkseen monen muun tavoin Amerikkaan, leveämmän leivän ja uusien mahdollisuuksien ääreen. Parin viikon merimatkasta mies oli laskenut selviytyvänsä korppuja syöden; vähäiset rahat oli säästettävä elämän aloittamiseen suuressa ja oudossa maassa. Matkalla olon päivät kuluivat verkkaisesti laivan edetessä kohti määränpäätä. Iltaisin mies kulutti aikaansa kävelemällä yksin tyhjällä kannella ja yritti olla ajattelematta salin notkuvia pöytiä.

Merimatka oli lopuillaan, kun mies ei enää voinut vastustaa kiusausta. Hänkin halusi syödä vatsansa täyteen runsaiden pöytien herkkuja toisten matkustajien tavoin. Illan tullen mies laski rahansa ja meni arkaillen kysymään, paljonko illallinen maksaisi. ­–Ateriat sisältyvät matkan hintaan, oli vastaus.

Millaisin eväin sinä kynnät elämän merta?  Oletko Luojasi täysihoidossa? Otat vastaan elämän antimet kiitollisena alkavasta päivästä: auringosta tai harmaudesta, aamusarastuksen linnunlaulusta, läheisistä, ystävän yhteydenotosta, jokapäiväisestä leivästä, yksitoikkoisesta tai vaativasta työstä, jopa sen puutteesta. Myötätuulissa ja myrskyissä tiedät, että et koskaan ole tyynni unohdettu ja yksin. Vaikeuksilta et varjellu, mutta vaikeuksissa varjellut. Kyyneleesikin lasketaan ja kerätään talteen.

 Vai oletko päättänyt selvitä itse tehdyin eväin - vaikka hammasta purren? Ovatko eväitäsi omavoimaisuuden, katkeruuden, ylpeyden, koettujen vääryyksien korput?  

Jos evääsi ovat kuivia korppuja, päästä irti ja heitä mauttomat muonasi yli laidan. Avaa ovi ja astu valoon. Ainoatakaan ei käännytetä ja jokaiselle tulijalle riittää; kaikki on maksettu. Pöytä on armoa tulvillaan. ”Irti päästä, olet vapaa lähtemään, anna suuren tuulen puhaltaa. Irti päästä, olet vapaa elämään, vapaa palvelemaan Jumalaa”.

 vk 9 2008  Aarteita pimeän peitosta

”Minä annan sinulle aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään, jotta oppisit tietämään, että se, joka sinua nimeltä kutsuu, olen minä, Herra, Israelin Jumala.” Jesaja 45:3

Oletko elämässäsi joutunut vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin, kestämään kärsimystä, kohtuuttomuuksia, menetyksiä?

Kenties selviydyt, ainakin ihmisten silmissä. Päätät puskea tilanteen läpi ulkoisesti kaatumatta suomalaisella sisulla, pohjalaisella periksiantamattomuudella. Selviytyäksesi joudut turruttamaan sen herkän kohdan itsessäsi, johon sattuu. Siihen kasvaa kovettuma, mielen känsä. 

Tällä tavoin elämä helpottuukin, mutta hinta on kova: mikään ei enää oikein satu eikä tunnu. Välillä - hiljaisina hetkinä tai jos vauhti pysähtyy - tuntuu epämääräisen pahalta. Mietit onko millään mitään väliä. Näinkin voi elämänsä taivalta jatkaa, mutta voimat kuluvat pystyssä pysymiseen. Kyynisen maailma on synkkä ja askel raskas.

Ehkä et selviydy, ainakaan ihmisten silmissä. Romahdat ja väsähdät. Saat oireita, kehosi sairastuu tai mielesi särööntyy. Ehkä leimaudut luuseriksi ulkopuolisten mielissä. Jäät toisten vauhdista ja uuvut voimiesi loppuessa.  Vajoat toivottomuuteen ja pimeään.  Uskallatko siellä yksinäisessä pimeydessä olla rähmälläsi, huutaa ja raivota? Ehkä rohkenet tuntea vihaa ja katkeruutta, olla avuton ja epätoivoinen, tunnistaa olevasi pettynyt itseesi ja muihin, koko elämään.

Jos uskallat viipyä, tunnet siellä pimeydessä Jonkun - riittävän vahvan kestämään raivosi ja vihasi, riittävän herkän kuulemaan äänettömät pyyntösi ja ymmärtämään sinua, vaikka itse et itseäsi ymmärrä. Aistit siellä pimeässä valon, Kristuksen. Siinä valossa uskallat katsoa itseäsi, vaikka näet vain raadollisuutta. Ymmärrät, että väsyneenä, rikkinäisenä ja epäonnistuneena kelpaat. Siinä valossa olet syntinen, mutta et tuomittu, mitätön ja arvokas, savena Luojasi kädessä.

Tuossa valossa epätoivo muuttuu toivoksi ja tiedoksi, haparointi sementoituu uskoksi. Pimeydestä löydetyn valon turvin uskot ja uskallat jatkaa, vaikka et näkisikään eteenpäin. Enää et ole yksin ja avuton.  ”Valoa vaikk en näekään, sen tiedän loistavan”.

vk 2 2007  Lapsellinen esikuva

Esikuvaksi et antanut aikasi osaajia, omia opetuslapsiasi, kirjanoppineita tai muutoin viisaiksi tunnettuja miehiä. Uskon esikuvaksi annoit lapsen. Sanoit, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Miksi lapsi? Lapsi tai lapsen kaltainenhan on hetkessä elävä ja yhteen asiaan keskittyvä, avuton ja taitamaton. Lapsi ei selviydy yksin, vaan tarvitsee jatkuvasti aikuisen avukseen ja turvakseen. Ovikaan ei aukene ilman kahvaan ylettyvää aikuista kättä.

Elämässä tapahtuu niin paljon sellaista, jota järjen avulla ei voi selittää tai osittainkaan ymmärtää - edes ajan viiveen viisaudella. Asioiden aikuismainen, kriittinen pohdinta johtaa joskus ymmärrykseen, mutta usein pientareelle. Loogisesti päätellen et siis aina huomaa, mitä täällä maan päällä tapahtuu. Hector arvelee laulussaan Sinun nukkuvan.

Kuitenkin sanot, että hiuskarvakaan ei putoa tietämättäsi. Sanot, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Sinuun uskovat. Tarkoitatko siis, että järjestelet elämäämme ja olosuhteitamme,  kunhan vain uskomme Sinuun ja pyydämme tahtosi tapahtumista? Mistä sitä uskoa riittää? Arjen kivikkoisuus saa niin usein järkevän aikuisen epäilemään. Lapsen taitoihin ei epäily kuulu, hän on täydellisen luottavainen. Senkö toivot meidän oppivan, että usko on sitoutumista eikä tietämistä?

Kun ymmärryksen tukipuu elämän tuiverruksissa kaatuu, ei jäljellä ole paljoakaan. Ehkä jää vain uskon lepattava liekki, ehkä enää  suitseva kynttilänsydän. Onneksi tiedät, millaista tekoa olemme. Lähetit Henkesi avuksi heikkouteemme, siihen lapsenomaiseen avuttomuuteen. Lupasit, että Henki itse rukoilee puolestamme äänettömin huokauksin - silloinkin, kun sanoja ei ole enää ollenkaan tai kun emme edes tiedä, miten pitäisi rukoilla.

vk 8 2006   Sinapinsemenen verran

Kun päivä paistaa ja tuuli on myötäinen, uskoni ei muistuta sinapinsiementä. Ennemminkin se on pähkinä: pullea, suuri ja kuoreltaan vahva. On niin mutkatonta elää todeksi hyvyyttäsi, uskoa lahjoihisi, auringonpaisteeseen, elämän arkisiin itsestäänselvyyksiin, terveyteen ja turvallisuuteen. Ei tarvitse kyseenalaistaa mitään eikä ketään.

 Mutta kun elämäntuuli käy riepovaksi ja taivaankaari tummentuu, hupenee pullea usko. Pähkinän sisus haihtuu ja vahva kuori murenee olemattomiin. Vastoinkäymisissä tieto ei osaa selittää, tunne ei kykene rauhoittamaan. Oma yrittäminen syö voimat. Epätietoisuuden pimeässä on pelottavaa ja suuntavaisto katoaa.

 Ja kuitenkin kehotat olemaan pelkäämättä. Rimpuilun sijaan käsket vain uskoa ja luottaa – vaikka mitään ei näy eikä kuulu, vaikka miltään ei tunnu. Sitäkö tarkoitat sinapinsiemenen kokoisella uskon hiukkasella? Sitäkö, että ilman tunnetta ja vastoin järkeä vain asetun aloilleni ja hiljaa sisälläni luovun pyristelystä, annan periksi? Sitäkö, että päätän antaa ohjakset ehdoitta käteesi? Niin että otan riskin ja taivutan tahtoni – tapahtukoon Sinun tahtosi, tarkoittakoon se mitä tahansa.

vk 11 2005  Mahdollisuus

Kun kallio oli haljennut ja temppelin esirippu revennyt, laskeutui pimeys ja pelko väkijoukon ylle.

Mutta paikalla oli yksi, jonka sisimmässä toivo ei sammunut eikä usko horjunut. Äiti ei ymmärtänyt tapahtunutta, mutta hänen sydämensä tiesi, että julmuuden ja häväistyksen päivä ei ollut kaiken loppu vaan alku johonkin uuteen. Äiti seurasi tapahtumia lähellä lastaan, josta enkeli oli hänelle kertonut vuosikymmeniä aiemmin jo ennen Pojan syntymää ja silloin hän, nuori tyttö, oli suostunut osaansa  erilaisen lapsen äitinä.

Väkijoukon mielipide oli vaihtunut pelottavan nopeasti; muutamaa päivää aiemmin Poikaa oli juhlittu kansan vapauttajana, ja sitten samat ihmiset olivat vaatineet hänet ristiinnaulittavaksi.

Äiti ajatteli lastaan, Poikaa, jonka elämä oli päättynyt väkivaltaisesti ja ennenaikaisesti. Pojan elämä oli ollut niin toisenlainen kuin he vanhemmat olivat ajatelleet. Ei valinnut puusepän ammattia isänsä tavoin, vaan aikuistuttuaan kulki lähiseuduilla miesporukka mukanaan ja julisti uutta oppia: ei enää lakien loputonta noudattamista vaan rakastamista ja armahtamista.

Ihmiset olivat paheksuneet Pojan tapaa viihtyä epämääräisten ja syntisten ihmisten seurassa ja kauhistelleet rohkeutta nousta vallanpitäjiä vastaan. Pyhäkössä Poika oli kaatanut rahanvaihtajan pöydän ja vaatinut tilan rauhoittamista. Välillä taas ihmiset olivat kertoneet Pojan tehneen ihmeellisiä tekoja, oli jossain herättänyt kuolleen, parantanut sairaita ja ruokkinut suuren joukon ihmisiä pikkupojan eväillä.

Auringonvalossa kimmeltävän järven rannalle kokoontuneelle väkijoukolle Poika oli opettanut uuden tavan rukoilla, hän oli kehottanut ihmisiä kutsumaan Jumalaa Isäksi. Poika oli puhunut rakastamisesta, armahtamisesta, anteeksiannosta ja iankaikkisesta elämästä. Silloin äiti oli ymmärtänyt, että Pojan elämän tarkoitus oli oleva jotain aivan muuta kuin työ nasaretilaisena puuseppänä.  ”Tapahtukoon sinun tahtosi” oli äiti oppinut rukoilemaan, saman pyynnön hän kuuli kuolevan lapsensa toistavan.

Pojan kuolema ei ollut suuri erehdys ja vääryys, kaiken loppu. Se oli uuden alku, syntien sovitus ja kuoleman välineestä, rististä, tuli Poikaan uskoville toivon ja sovituksen merkki. Poika avasi omalla kuolemallaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden elää Jumalan lapsena ja elää vielä silloinkin, kun elämän ajallinen rajallisuus vaihtuu ajattomuuteen, iankaikkisuuteen.

vk 36 2004    Arjen pieni pyhiinvaellus

 Lähetät lapsesi matkaan –  et  varustautuneena ja määränpäätietoisena kohti pyhiä paikkoja, joiden näkemisen jälkeen voi palata takaisin entiseen elämään ja elää kauan koettua muistellen. Lähetät lapsesi pyhiinvaellusmatkalle jokapäiväiseen arkeen. Matka on täynnä tavallista elämää, ei ihmeellisiä nähtävyyksiä tai unohtumattomia kokemuksia.

Haluatko opettaa, että päämäärä ei ole vain matkan päätepiste, vaan matkanteko itsessään on jo päämäärä? Haluatko lapsesi löytävän pyhiä paikkoja arjen keskellä?

 Jokapäiväistä matkaa tehden on niin helppo ymmärtää monenlaisen hyvän ja onnellisen olevan lahjaasi, mutta miksi matkanteko on usein niin vaivalloista? Miksi  kätkeydyt myös vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin? Haluatko läsnäolosi tunnun pimeyteen, missä eniten on tilaa ja tarvetta lohdutukseen?

 Annat esikuvan matkaoppaaksi. Et kehota lastasi oppimaan viisailta ja kokeneilta, perehtymään tieteellisesti tutkittuun tietoon, seuraamaan suuria johtajia. Annat esikuvaksi lapsen. Onnellisen tietämättömänä nukkuva vastasyntynyt saa katsella enkeleitä eikä vielä ole täysin täällä, leikki-ikäinen löytää turvan ja lohdun äidin sylissä ja isän kädestä kiinni pitäen voi kulkea pelkäämättä.  Vailla laskelmointia ja katkeruutta, täysin  luottavaisena lapsi elää hetkessä miettimättä menneitä ja  murehtimatta tulevia. Lapsen kaltaiseksi haluat lapsesi tulevan.

 Elämä, arjen pieni pyhiinvaellus, on matkantekoa. Silloinko, kun lapsesi löytää itsessään ja  kanssakulkijassa  Sinun kuvasi ja elää armon todeksi omassa ja lähimmäisen elämässä, silloinko lapsesi on löytänyt perille?

 2003  Vitsan lohdutus

 ”Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” (Psalmi 23:2-4, vanha käännös)

En tunne aikataulujasi, en matkareittejäsi. Lopullisen määränpään tiedän, yksin en sinne löytäisi.

Välillä matkanteko on helppoa ja kevyttä, niityn vihreys pehmentää askeleet, aurinko kimaltelee ilakoiden virkistävien vesien viileissä pisaroissa. Ajoittain kulku käy vaivalloiseksi pimeyden ja maaston outouden vuoksi.

Oikeaksi katsomasi reitti kulkee peltoaukeita, vesiä, laaksoja halkoen. Avara aukea on solumuistiin syöpynyt lakia, jossa ihminen asettuu oikeisiin mittasuhteisiin maankamaran ja taivaankannen pienenä leikkauspisteenä. Jokivarren vesi kannattelee kelluvaa, mutta virta vie uimataidottoman ja jää pettää uhkarohkean alla.

Pimeässä laaksossa olo on avuton, suuntavaisto ei toimi, askel lipsuu ja upottaa --- onneksi Sinä tunnet tien. Vaarojen takia siedän sauvasi kosketuksen, mutta en välittäisi tuntea vitsasi ohjailua.

Runoilija Daavid ei oppinut ymmärtämään Jumalansa suuruutta viihdyttäessään soitollaan kuningas Saulia linnan pehmeillä pieluksilla. Vasta takaa-ajettuna ja ahdistettuna hän löysi Paimenensa sauvan ja vitsan lohdutuksen: häiriintynyt kuningas ja oma poika pahoilla pyrkimyksillään saivat Daavidin pakoluolan yksinäisyydessä löytämään avun, joka jäi jäljelle inhimillisen yrittämisen hiuetessa. Epätoivosta ja ahdistuksesta pusertui se  usko ja lapsenomainen luottamus Jumalaan, jonka turvissa Daavid kohtasi elämänsä valoisat niityt ja pimeät laaksot. Sauva ja vitsa olivat muuttuneet osaksi sitä hyvyyttä ja laupeutta, joiden varaan kuninkaaksi kohonnut paimenpoika tajusi elämänsä jokaisen vaiheen rakentuneen.

Vääryyden, vaikeuksien, menetyksen vitsa voi lohduttaa silloin, jos tunnistan sen olevan samassa kädessä, joka on kyllin lempeä lohduttamaan ja riittävän vahva kantamaan.

 2002  Flanellipaitaisen paimentytön sunnuntai

Kesäisinä sunnuntaiaamuina – ellei mikään raskaasti pakottava syy estä – menen kirkkoon.

Kirkkoni katto on ääretön, pihtipielet tuhlailevan runsaat ja vihreät.  Liturgit vaihtelevat: joskus ruokokerttusen lyyrinen yksinlaulu, fasaanin itsetietoisen pörhistelyn rääkäisy, pääskysparven riemukas kirskahtelu – usein yletön sinfonia, melkein kakofonia kurnutusta, sirkutusta, liverrystä. Joskus rikkumaton hiljaisuus. Menen kirkkooni aikaisin enkä pukeudu parhaimpiini. Menen yksin, yksin kysymään itseäni.

Eksyin kirkkooni sattumalta, päällimmäisenä epämääräinen tarve laimentaa oloa, laimentaa mieltä keveämmäksi, purkaa jotain. Viha ja pettymys murentuivat muuttuen mustiksi penkeiksi. Muovipusseissa kulkeutuivat palavatrakkaudet, kielot, liljat, yrtit, akileijat, onnenapilat ystävieni puutarhoista ja oleentuivat pehmitettyyn maahan. Kasvi muistutti antajastaan, ystävyydestä.

Kirkossani saarnavuorot vaihtelevat. Oman paikkansa löytämisen tärkeydestä puhuu hiljaisesti kuunlilja, joka kitui ja kärsi paahteessa, mutta antautui rehevyyteen varjossa; synnistä saarnaa juolavehnä, joka kitkemällä ei häviä, hoitamatta saa ylivallan ja tukehduttaa kaiken, jatkuvalla nyppimisellä vaivoin pysyy kurissa; jokaisen, pienimmänkin, tärkeydestä kertoo mato tuiki tarpeellisena lahottajana  ja maan muhevoittajana.

Väkevimmän saarnan on pitänyt vanha flanellipaita, johon mieluiten kirkkoreissullani pukeudun. Siinä paidassa tuupertui isä viimeisen maallisen päivänsä aamuhämärän lumenluonnissa kotipihan kinokseen. Pitkällinen ja raju lumimyräkkä oli jo taukoamassa ja vaihtumassa kirkkaaseen pakkaseen. Oli joulunalusviikko, juhlaan valmistautumisen aika.

Vanha paita jatkoi elämäänsä työvaatteena. Flanellipaidassa oivalsin isän mielenliikkeistä jotain oleellista. Seremonioita vierova isä viihtyi vanhan laulun paimentytön kirkossa. Jyrkkyys ja ehdottomuus loivenivat luonnon arkisten, mutta niin käsittämättömien ihmeiden keskellä. Luotu kohtasi Luojansa. Paljaan päälaen alla, vuosikymmenten kyntämien kokemusten vaonpohjassa eli ikuinen lapsi, elämän mysteereitä ihmettelevä. Sääli kärpästä ja hämähäkkiä, mutta itseään kohtaan oli vaativa ja ehdoton.

Mysteereistä suurin, Elämänantajan luotujaan kohtaan osoittama rakkaus saavuttaa madon, kukan ja ihmisen – rajaamatta ja valikoimatta, sanelematta ehtoja, kysymättä kelvollisuutta tai tärkeyttä. Se rakkaus korjaa rikkoutuneen, sulattaa jään, parantaa haavan, tuo anteeksiannon ja lohdutuksen sillekin, joka ei jaksa.

Kuinka totta onkaan vanha juutalainen ajatus: ”Ei ole mitään niin ehjää kuin särkynyt sydän”.

 Joulu 2001  Unelman täyttymys

Aarteitteni joukossa säilytän vanhaa sanomalehden riekaletta. Paperipalassa on kuva. Hääkuva. Kuvassa morsiusneito, nuori tyttö, katselee kameraan iloisena. Toisessa laidassa ylpeä sulhanen seisoo terhakkaan näköisenä hääpukuun ja huntuun sonnustautuneen valittunsa vierellä. Keskellä seisoo morsian – kansaneläkkeen lisäosan saaja ikää varovasti arvioiden – katse tiukasti eteenpäin kohdistettuna. Hääkuva on epäsovinnaisuudessaan mykistävä.

Kun kuva osui silmiini ensi kerran, se sai aikaan niin hervottoman naurun, että vesi valui silmistä pitkin poskia – kunnes tajusin, että itkin. Kuva kosketti jotain syvällä, vihlaisi mielen hermoa. Se kertoi unelmasta, odotuksesta ja täyttymyksestä. Morsian oli kenties haaveillut valkeasta morsiuspuvusta ja huntuhäistään läpi kukkivan nuoruutensa. Elämän ehtoo oli ehtinyt koittaa, posken pehmeä silkki rypistyä elämän kovakouraisissa syleilyissä. Sydämentykytystä taisi enemmän aiheuttaa portaiden nousu ja kauppakassin kanto kuin unelmien prinssin pitkittynyt odottelu.

Kuva ei paljasta enempää. Katsoja saa itse täydentää tarinan: varmaankin he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka, jakavat yhteiset vähät vuotensa vailla uraputkia, työttömyyden pelkoa, hopeahääpäivän odotusta ja iloa yhteisistä lapsista. Nuoria vastanaineita paremmin he osaavat tuntea iloa ja turvaa toinen toisestaan.

Kuva ei kerro, oliko epäsovinnaisuuden taustalla ymmärtämättömyys vai periksi antamattomuus ja piittaamattomuus yleisistä tavoista.

Sen sijaan kuva kertoo unelmasta ja unelman täyttymyksestä katsojalle, elämän tuulissa ja pyörteissä purjehtivalle, jonka omat unelmat ovat kutistuneet – tai laajentuneet – elämänkokoisiksi: toiveeksi terveydestä, pitkästä yhteisestä taipaleesta oman rakkaan kanssa, lasten aikuisuuteen saattelemisesta; toiveeksi saada ajallaan paikka mummojen harmaassa hallituksessa; toiveeksi saada tavallisen ihmisen makuinen elämä vailla mielen pohjaan palaneen vihan aikaansaamaa katkeraa sivumakua.

---

Joulunalusta on odotuksen, lahjojen, toiveiden aikaa, unelmien ja toteuttamisen aikaa. Ihmislasten ja lastenkaltaisten unelmien aikaa. Jumalan unelman toteuttamisen aikaa. Hän antoi Poikansa  syntyä kylmään ja pimeään. Unelman huipennus ei kuitenkaan saanut sijaansa lampaitten, paimenten ja enkelien kedolla, ei mirhan ja suitsukkeen tuoksussa. Unelma toteutui vasta aseitten kalistessa, väkijoukon raivotessa ja tuskanhien valuessa syrjäisellä kallionnyppylällä.

Vihan, julmuuden, surun, pettymyksen avulla toteutui unelma. Syvimpään epätoivoon kulminoitui Jumalan unelman toteutus, hetkeen, jolloin Poika itki hylkäämistään Isän ollessa hiljaa. Isä toetutti Pojan avulla unelmansa jokaisen lapsen elämästä, ettei yksikään hukkuisi. Unelmansa aikajänteen Hän veti äärettömyyteen.

Kuolemasta versoo uusi elämä, vihasta rakkaus, epätoivosta usko ja luottamus. Jumalan kummallinen vastakohtien logiikka on mystisyydessään kiehtova ja käsittämätön, ihmisjärjettömyydessään jumalallinen.

Joulumielen ei tarvitse varista kuusenneulasten lailla, tahtoessasi se voi asettua taloksi. Uupumisen, surun, pettymyksen ja vihan ytimessä unelma voi toteutua, kallio haljeta, esirippu revetä… ”Niin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen…”

Pääsiäinen 2000  /Kohtaaminen

Aurinko oli noussut, kun suljin oven hiljaa takanani ja astuin ulos. Tie oli tyhjä. Taivasta kohden kurotteli laulaen kiuru, ojissa polveili suolta sulanut vesi. Mustat, turpeat pellot odottivat siementä.

Kävelin läpi metsän, halki aukean. Kulkiessani kenkäni kevenivät: vaelsin poikki vuosisatojen, halki vuosituhanten. Kuljin kohti väkijoukkoa, joka raivoisasti vaati murhamiestä vapaaksi; olin osa nyrkkiä heristävää joukkoa. Illan viileässä pimeydessä ojensin käteni kohti nuotion hiipuvaa hiillosta, kuuntelin outojen ihmisten kiihtynyttä puheensorinaa. Väkivaltaisen, julman päivän jälkeen kiipesin aamunkoitteessa rinnettä ylös. Vastaani tuli joukko naisia hiljaisina ja neuvottomina, käsissään hyväntuoksuisia yrttejä.

Kuljin, en tiennyt minne. Ilta oli jo hämärtymässä pimeydeksi, kun saavuin kapealle kylätielle. Kävelin hiljaa itsekseni. Edelläni kulkeva yksinäinen hahmo hidasti matkantekoaan, saavutin hänet.

Hän katsoi minuun, katsoi mieleni pohjaan, läpi vihan ja katkeruuden vuosilustojen. Hän katsoi, näki – eikä kääntänyt päätään pois. Äänettömästi Hän puhui: ”Palaa takaisin vuosituhanten taakse. Palaa elämääsi. Lähde matkaan. Kulje yksin, mutta tiedä, että olet löytänyt Minut. Tiedä, että olen löytänyt sinut. Tulet kohtaamaan Minut elämässäsi: kevään puhkeavassa silmussa, talven hangen valkeudessa, laulavassa linnussa, lapsen viattomuudessa, vanhuksen voimattomuudessa. Kohtaat Minut siellä, missä on surua, tuskaa, pettymystä, epäonnistumista. Kohtaat minut ihmisessä, joka on riisuttu omista voimistaan, kaikkivoipaisuudestaan, omahyväisyydestään. Kohtaat Minut lähimmäisessä. Palaa tietäen, että Minä kuljen kanssasi elämäsi loppuun saakka.”

Tullessani kotiin talo oli edelleen hiljainen, perhe nukkui vielä. Valo tulvi ikkunoista sisään, pöydän keltaiset narsissit viestivät lähestyvää pääsiäistä. Radiossa soi hiljaa ortodoksinen pääsiäistropari: ”Kristus nousi haudasta, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

n. 2000  Inhimillinen prisma

Vihreän viittasi liepeen liehahdus loppusyksyn hämärällä, loskaisella Koulukadulla – mielessäni läikähtää lämpimästi. Vuosikymmeniä sitten olit opettajani. Opetit kadmiuminkeltaiset ja preussinsiniset, laveeraukset ja valöörit, pointillismin ja expressionismin, sytytit rakkauden silmien edessä avautuvaan kauneuteen.

Opetit muutakin. Opettamatta opetit aralle ihmisalulle toisen ihmisen hyväksyntää: olit oppilaillesi tasapuolinen, reilu. Karjuit ja komensitkin, mutta et nolannut, et vähätellyt. Olemalla oma itsesi opetit persoonallisuutta, rohkeutta olla uniikki luomus maalaamalla ruusuja jakkupuvun selkään tai muotoilemalla korvallisille ruuvikiharat silloinkin, kun hiusmuoti vaati muuta. Ujoinkin oppilas tunsi olevansa hyväksytty, raakileena ihmispelon kipsimuotin ahtaudessa.

Posket hehkuen kerroit Rembrandtin taitavasta värienkäytöstä, kontrastin voimasta: tummaa taustaa vasten vaaleat, kirkkaat sävyt erottuvat, korostuvat.

Elämässäkin on samoin. Vaikeuksien, surun, pettymysten, epäonnistumisten synkkyyttä vasten usko, toivo ja rakkaus erottuvat – ohjaavat uskomaan, toivomaan, rakastamaan. Yksittäinen ihminen voi elämäntilanteissaan olla avuton, vajaa ja voimaton, mutta taipuessaan ja suostuessaan Luojansa – Taiteilijansa – tahtoon hän voi prisman tavoin heijastaa ympärilleen Vapahtajamme pohjattoman rakkauden spektrin.

Yhteinen ystävämme Hannele E. kirjoittaa runossaan: ”Pelkään Herra pyhyyttäsi, kaipaan läsnäoloasi. Tule niin ihmisen muotoisena, niin haavoitettuna ja herkkänä, että kestän. Sano minulle: Älä pelkää, se olen minä.”

Taivaan Isän siunausta elämääsi toivoen ja ihmisenmuotoisuudestasi kiittäen

oppilaasi Helena L