Lapsuus kunnalliskodin yläkerrassa

Synnyin kypsässä iässä olevien vanhempieni keskimmäiseksi. Sota oli vienyt isän parhaat nuoruusvuodet rintamalla ja äidin lottana kotirintamalla. Äiti oli työssä kunnalliskodissa ja uusi koti vasta rakenteilla Kojolaan, joten ensimmäinen kotini oli äidin työsuhdeasunto Lapuan kunnalliskodin yläkerrassa.

Elinympäristöni ei ollut aivan tavallinen: kunnalliskodissa asukkaat olivat vanhuksia, vammaisia, mieleltään järkkyneitä tai eri tavoin apua tarvitsevia. Erilaisuus oli alkuvuosieni tavallisuutta, mutta pienten lasten elämä oli turvallista välillä isossakin joukossa. Äiti kertoi ystävyydestäni kunnalliskodissa asuneeseen Aukustiin, joka erityisesti tuntui mieluisalta. Odotin kiihkeästi pikkuveljeä ja äitini kertoikin minun pyytäneen, että hän tekisi meille ”pikkuisen kultaisen Aukustin”. Uuteen kotiin syntyikin hartaasti odottamani pikkuveli. Asuimme kolmen sukupolven ja kahden veljeksen perheiden pihapiirissä. Alakerrassa asui isän äiti, Amerikassa nuoruusvuotensa viettänyt englantia puhuva mumma, jonka luona piipahtelin kuulemassa rapakon takaisia juttuja ja katselemassa kirjoja Kennedyistä. Koulun aloitus oli yhtä juhlaa, sillä onnistuin pääsemään kouluun vuotta aikaisemmin siskon ja naapurin lasten kanssa. Alla olevassa kuvassa harjoittelen kävelyä kunnalliskodin katolla.

Rohkeasti maailmalle ja omien siipien varaan

Kouluvuosien jälkeen lähdin kibbutsille Israeliin, haaveeni oli päästä suureen maailmaan ja niinpä pakkasin tavarani ja lähdin. Päädyin maan suurimpaan kibbutsiin, jossa oli yli 200 vapaaehtoista kaikista maanosista, maailma pienoiskoossa. Yhteinen kieli oli englanti, jota kukin puhui oman taitonsa mukaan, se helpotti ja vei estot kielioppivirheiden tekemisestä. So what, jos tuli ymmärretyksi. Työpäivät kuluivat appelsiinilehdossa, peltipurkkitehtaan liukuhihnalla, ravintolassa ja vapaa-aika matkustellessa. Sapatti oli vapaapäivä ja silloin ei ollut julkista liikennettä, joten liftaaaminen oli ainoa keino päästä kulkemaan. Ylinopeutta ajaneen rattijuopon kyydissä alas Jerusalemin rinteitä ja liftimatka halki Siinain niemimaan olivat kokemuksia, joissa jälkeenpäin ajatellen olisi voinut käydä hullusti. Onneksi oli varjelus mukana.

Ujous ja oppimishalu auttoivat uran alkuun

Aloitin sairaanhoitajaopintoni Helsingin sairaanhoito-opistossa Tukholmankadulla, Sophie Mannerheimin katsellessa nimikkosalinsa taulusta meitä hoitajanalkuja. Tiivis opiskelu jakautui teorian ja käytännön jaksoihin,toisena opiskeluvuonna oli vuorossa kotisairaanhoito. Pääsin Kallion kotisairaanhoitoon terveydenhoitaja Tyssin oppilaaksi. Oikea nimi on unohtunut, mutta Tyssi ei. Hänen juurensa olivat Etelä-Pohjanmaalla ja mentaliteetti sen mukaista. Tunsin oloni oikein kotoisaksi.

Ensin pääsin kotikäynneille mukaan ja vähitellen sain tehdä jo hoitotoimenpiteitä ja kotikäyntejäkin aivan yksin. Ujous ja oppimishalu olivat hyvä yhdistelmä, pääsin asiakkaiden luo sisään kun en rynninyt; tuolloin opiskelijat käännytettiin usein ovelta pois.

Eräänä päivänä menimme Vaasankadun varrella asuvan Kustaan luo. Pienen hämärän asunnon seinät olivat pitkällisen tupakoinnin kellastamat ja lattiat täynnä sanomalehtinippuja, joiden väliin jäi kapeita käytäviä kulkemista varten. Asunnossa asui äreä vanha mies ja kissa. Miehellä oli kummassakin jalassa leveät ja tulehtuneet säärihaavat, joita kissa sai nuoleskella. Kotona olin lapsesta asti nähnyt mumman hoitavan omia sokeritaudin myötäjäisinä saamiaan säärihaavoja. Kissa toisena haavahoitajana kuvotti, mutta pidin suuni kiinni ja vaihdoin sidokset Tyssin antamien ohjeiden mukaan. Kustaa suostui hoitamiseeni ja sain loppujakson ajan hoitaa yksin Kustaan haavat. Meistä tuli lähes ystävät - ja kiitos Tyssin ja Kustaan, löysin oman erikoistumisalani. Halusin ehdottomasti terveydenhoitajaksi.

Viidellä markalla kierrätyksen imuun

Ensimmäinen ja vakituinen työpaikkani oli Rinnekodin kehitysvammalaitoksessa ja vihreänä sairaanhoitajana olikin melkoista aloittaa apulaisosastonhoitajana ja melko pian hoitaa osastonhoitajan sijaisuutta. Hoitotyön ohella esimiestehtävät vaativat opettelua ja aikaa, iltaisin olikin pakko kotona rakennella työvuorolistoja. Viikonloppuisin vastasin kiertävänä sairaanhoitajana yksin yli viidensadan vammaisen äkillisistä hoitotarpeista. Lääkäriä ei ollut eikä myöskään sairaanhoitajia.

Olimme menneet naimisiin maaliskuussa, mutta yhteiseen kotiin Tampereelle muutin vasta syyskuussa. Vuoden verran asuimme vuokralla, mutta sitten päädyimme ostamaan oman asunnon. Opiskelijan ja sairaanhoitajan tulot eivät olleet kaksiset, joten penninvenytys tuli oikein tutuksi. Säästösyistä mutta myös uteliaisuudesta päädyin kiertelemään Pelastusarmeijan kirpputoreille, ne olivat ainoita kirpputoreja siihen aikaan.

Nykyisin kirpputoreilla näkee nuoria ja vanhoja, trendihaukkoja ja kaikenlaisia ihmisiä, mutta tuolloin asiakkaat olivat enemmän laitapuolelta. Heille ei kelvannut Marimekon oranssi villakankainen tunika, joka löytyi Kyttälänkadulta ja joka on edelleen priimakuntoinen. Vintagevaatteen hinta on tosin kivunnut huimasti kolmenkymmenen vuoden aikana.

Takavuosien tapa jäi pysyväksi. Kirpputorille tulee vietyä tarpeetonta tavaraa ja ostettua tarpeellista tai muuten vain löytöjä. Kierrätys on nykyään itsestäänselvyys ja laajentunut osaksi arkea ja yleistä ajattelua. Omakotitalon aurinkopaneeli toimii ja maaliskuussa ja tuottaa kesällä kaiken lämpimän käyttöveden, biojätteet tekeytyvät kompostissa puutarhanparannusmullaksi, metalli ja lasi jatkavat keräykseen, vaatteet ja kengät UFFin laatikkoon, huonekalut kierrätyskeskukseen. Arkipäiväinen kierrätys on tärkein ilmastoteko.

Oikeudenmukaisen ja rautaisen osaajan Mirjan johtamisopissa

Tampereen vuosina tulin hakeneeksi sairaanhoitajan virkaa Koukkuniemen vanhainkodin sairaalaosastolta ja tulin valituksi. Osasto oli uusi ja suuri, 54-paikkainen. Osastonhoitajana aloitti Mirja Hilden, entinen Hatanpään kirurgian osaston osastonhoitaja. Ja millaisen johtajan me saimmekaan!

Leikkausosaston nopeatempoisuuteen tottunut Mirja aloitti tekemällä jokaisen työntekijän työvuorot hahmottaakseen tehtäväkokonaisuuksia, laitosapulaisena, keittiöapulaisena ja hoitotyössä apuhoitajan ja sairaanhoitajan työt. Ripeys ja innovatiivisuus leimasivat jatkossakin Mirjan ja vähitellen muidenkin työtä. Pyörätuolissa istuville teetettiin kukkakankaasta mukavat asut, hiukset rullattiin ja kynnet lakattiin. Kesällä halukkaat pääsivät invataksilla Tammelantorille mustaamakkaraa syömään tai Pyynikin kesäteatteriin. Osastonlääkärin kanssa yhteistyössä vähennettiin tarpeettomat lääkkeet ja iltaisin halukkaat saivat konjakkiryypyn.

Jossain vaiheessa Mirja ehdotti, että ottaisin virkavapaata ja ryhtyisin Sara Hildenin omahoitajaksi, mutta raskaussuunnitelmat kiilasivat edelle. Synnytyssairaalaankin Mirja tuli katsomaan sekä esikoista että kuopusta. Siihen aikaan vieraat rajoitettiin lähiperheeseen, mutta Mirja ilmoitti esiintyvänsä tarvittaessa mummona. Lapualle muuton jälkeenkin Mirjan kirjeitten myötä sain kuulumiset entisestä työpaikasta.

Mikä oli Mirjan salaisuus? Rautaisen ammattitaidon ja hoitajaetiikan ohella Mirja arvosti jokaista, yhtä hyvin asukasta ja omaista kuin työntekijääkin erottelematta vakituisia tai sijaisia. Rohkeus ja leikkisyys mahdollistivat kaiken uuden kokeilemisen, jokaisella työntekijällä oli mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Mirja luottamus mahdollisti myös osastonhoitajasijaisuudet, sain jatkaa jo Rinnekodissa aloittamaani esimiestyötä ja niin lähdin etenemään hoitajan uralla. Kuvassa saatamme työkaveri Eva Madeleinea viimeiselle matkalle.

Hoitajasta hoidettavaksi

Toistakymmentä vuotta sitten valmistelin esikoisen rippijuhlia ja tulin leikanneeksi reilun haavan sormeen. Verta tuli, mutta yhtään ei sattunut. Päädyin lääkärille ja magneettitutkimuksen jälkeen neurokirurgin vastaanotolle niskaleikkauspohdintaan. Melkoisten riskien vuoksi jäin ensin miettimään, mutta kypsyin leikkausvaihtoehtoon ja peruutusajan vuoksi nopeasti leikkauspöydälle. Viiden tunnin operaatiossa lonkasta nirhaistiin pala, joka titaanin lisäksi siirrettiin jäykistämään niskaa. Lopputulos oli onnistuneempi kuin yksikään niistä kokemuksista, joita etukäteen selvittelin.
Leikkaus oli leikkaustiimille ehkä tavanomainen, mutta potilaana minulle ainutlaatuinen. Meillä Suomessa on mahdollisuus päästä tutkimuksiin ja saada hoitoa, jonka todellinen hinta tässä tapauksessa kipuaa yli 10 000 euron ilman sairauslomakustannuksia. Hoito oli hyvää ja niskasta tuli riittävän jäykkä.
Työvuosieni aikana olen työskennellyt hoitajana Rinnekodin kehitysvammalaitoksessa, Hatanpään sairaalan hematologisella osastolla ja heräämössä, TAYSn osastoilla, Lapuan terveyskeskuksen poliklinikalla, vuodeosastolla ja neuvoloissa. Erilaisia potilaita ja asiakkaita, pitkäaikaissairaita vammaisia tai vanhuksia, akuuttipotilaita, sisätauti- ja leikkauspotilaita, lapsia ja aikuisia, terveitä tai kuolevia, mutta suomalaiselle terveydenhuollolle yhteistä on hoidon laatu ja henkilöstön osaaminen.
Sote- ja varsinkin käynnistyneen sosiaaliturvauudistuksen jälkeenkin hoidon laatu ja saatavuus on turvattava. Työtä ja kehitettävää tulee riittämään. Hoidon ohella palveluohjauksen saatavuus sekä digitalisaation uudet mahdollisuudet ovat asioita, joiden kehittämisessä teoriatieto ei riitä, tarvitaan moniammatillista verkostoa ja sotetyön laajaa kokemusta ja osaamista ja siihen työhön haluan antaa oman osaamiseni.

Elinikäistä oppimista - sairaanhoitajasta hallintotieteiden maisteriksi ja SOTEammattilaiseksi

Niskaleikkauksen jälkeen toipilasaika rajoitti lähes kaikkea, joten tärkeäksi ”liikuntamuodoksi” jäi ajatusten juoksutus. Olin ehtinyt tehdä hoitotyötä jo parikymmentä vuotta ja mietin jo hitsauskurssiakin vaihteluksi, mutta jostain putkahti esiin ajatus opiskella. Tulin hankkineeksi ohuen pääsykoekirjan ja kävin pyrkimässä yliopistoon.

Tieto opiskelupaikasta Vaasan yliopiston hallintotieteellisessä tiedekunnassa pysäytti. Uskaltaisinko? Miten perheenäidin kotitöiden, työnteon ja luottamustehtävien yhdistäminen onnistuisi? Syksyllä ajoin Vaasaan ja ajattelin katsoa pari päivää. Päiviä tuli sitten työn ohessa muutama lisää. Maisteriksi valmistumispäivänä joulukuussa 2006 aurinko paistoi, nurmikko vihersi ja meri lainehti vapaana.

Oli tullut aika vaihtaa aivan uusiin tehtäviin ja aloitin Länsi-Suomen lääninhallituksessa terveydenhuollontarkastajan virassa tehtäväalueenani yksityisen terveydenhuollon luvat. Sitä työtä ei olisi osannut tehdä tuntematta laajasti terveydenhuollon kenttää ja kunnallishallintoa.

Vuoden 2009 alussa aloitin Nokiottien maassa Kuortaneen kunnan perusturvajohtajan virassa. Talousvastuullisena viranhaltijana vastasin yli kymmenen miljoonan budjetista, reilut puolet kunnan kaikista menoista oli perusturvan menoja. Siinä työssä piti katsoa tulot ja niiden kasvattaminen, mutta ennen muuta menojen hillintä, suurimpana erikoissairaanhoito. Pääsin kokeilemaan teoriaa käytäntöön ja se toimi, perustasoa vahvistamalla kustannukset pysyivät budjetoidussa vaikka perustasoa vahvistettiin. Laihialle siirryttyäni budjetti oli yli 20 miljoonaa ja samoja toimenpiteitä tehden erikoissairaanhoidon vajaan 12 miljoonan euron kulut lähtivät pysyvään laskuun asukasluvun kasvusta huolimatta.

Viranhaltija valmistelee asiat päätöksentekoon, luottamushenkilö tekee päätökset. Perusturvajohtajana en olisi kyennyt hahmottamaan lautakunnan, hallituksen ja valtuuston toimintaa, ellei minulla olisi ollut työkokemuksen ohella pitkäaikaista kokemusta jokaisessa toimielimessä.

NHGn selvityksen mukaan 20 % kuntalaisista aiheuttaa 80 % kustannuksista, ja näihin ryhmiin - tukea tarvitsevat lapsiperheet, kotona asuvat ikäihmiset, vammaiset, monisairaat – on kohdennettava moniammatillista tukea ennakoiden. Omaishoidon tuki, neuvola, perhetyö, lapsiperheiden kotipalvelu, intervallihoito, päivätoiminta, mielenterveyden ja lastensuojelun avopalvelut, ympärivuorokautinen kotihoito ovat niitä toimintoja, joiden avulla asiakkaiden ja perheiden toimintakykyä voidaan tukea samalla sotekuluja hilliten kuntien ohella myös koko valtion tasolla.