ELÄMÄNI AAKKOSET

A, armo, anteeksi

Armo on merkitykseltään vapauttava, ihmeellinen. Itsensä armahtaminen vapauttaa energiaa, perhe-elämässä ja ihmissuhteissa armollisuus on tarpeellinen, jopa välttämätön. Uskonnoissa armo erottaa kristinuskon muista uskonnoista, ilman ansioita jokainen kelpaa. Anteeksi on vaikea lausua, vaikutus väkevä kun saa sanottua - vaatii treenaamista.

B, Bella ja Boia, Bonhoeffer

Bella ja Boia ovat lasteni vauvaiän pehmoiset lempinimet. Dietrich Bonhoeffer oli saksalainen pappi ja vastarintaliikeaktivisti, jonka natsit ampuivat sodan loppuvaiheessa. Vähän ennen kuolemaansa Bonhoeffer kirjoitti sanat lempivirteeni 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan…

C, Carpe Diem

Tartu hetkeen, yritän elää sananmukaisesti kuin viimeistä päivää – sehän on ainoa, joka meillä on ja jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Lähes kahdeksan vuoden takainen niskaoperaatio, siitä toipuminen ja seuraavan vuoden käsimurtuma sekä työelämässä raskaat vaiheet ja viidentoista vuoden kriisiryhmätoiminta ovat opettaneet hetkessä elämistä, iloa ja kiitollisuutta tavallisista asioista, arjesta, läheisistä, linnuista, talvesta, kesästä, terveydestä - asioista, joista mikään ei ole itsestäänselvyys.

D, demokratia

Demokratia on järjestelmä, jossa määrä hakkaa laadun. Nykyään ja Suomessa olemme lähempänä demokratian ideaa kuin koskaan ja missään, mutta tekemistä riittää. Martin Luther Kingin unelma jokaisen hyvästä elämästä on unelmana minullakin. Antiikin Kreikassa vapaat nuoret miehet eli marginaalinen joukko oli demokratian itu, tällä hetkellä Euroopan läntiset maat rakentuvat kristinuskon ihmistä kunnioittavaan arvoperustukseen, itäisillä on arvoneutraali kesanto kuokittavanaan. Pienen ryhmän edustajana ja naisena edustan yleensä pariakin vähemmistöä, silloin ei voi koskaan tukeutua enemmistöön eikä usein edes joukkoon. Enemmistössä testataan oikeudenmukaisuus, vähemmistössä rohkeus.

E, Einstein

Albert Einstein oli kieltään näyttävä nero, jonka luovuus ja leikkisyys johtivat tiedon harppauksiin, suhteellisuusteoriaan. E=mc2 näyttää yksinkertaiselta. Raamatusta löytyy sama idea. Jumala kutsuu itseään nimellä Minä olen, nimessä ei ole aikarajoja. Samoin yksi päivä on niin kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niin kuin yksi päivä eli aika on suhteellinen. Ajattelen, että meidän aikamme on kaksiulotteinen eli vertikaalinen ja horisontaalinen: me elämme tätä samaa päivää vertikaalisesti, minulla itselläni muiden tavoin on mennyt ja mahdollisesti myös tuleva aika horisontaalisesti. Aika on suhteellinen, ajattomuus on kolmiulotteinen. Sain kiinni tästä ajatuksesta, kun taiteilija/näyttelijä Ritva Oksanen eräässä haastattelussa kertoi ajattelevansa, että Jumalan silmissä näkyy samanaikaisesti tämä päivä ja esimerkiksi Daavidin temppelin rakennus tai Joosefin kaivossa odottelu. Ihmeellistä.

F, Fried, femiini

Anne Fried oli itävaltalainen, juutalainen, kirjailija ja saattohoidon uranuurtaja, joka muutti iäkkäänä Suomeen ja suomalaistui - elämälle avoin ja rohkea, esikuvallinen nainen. Naisena oleminen on tämän päivän Suomessa upea asia. Vaikka euromme on 80 centtiä Jäätteenmäen mukaan, miesten vuodessa on vain 11 kuukautta Kankaanniemen mukaan.

G, Givat Brenner, Golda Meir

Givat Brenner on israelilainen kibbutsi, jossa vietin muutaman kuukauden ylioppilastalvenani, olin ensimmäistä kertaa yksin isossa maailmassa ja kasvoin omaksi itsekseni. Huomasin, että muut sönkkäsivät englantia hyvinkin vajavaisesti ja se mursi vapauttavasti kouluaikaiset estot täydellisestä kielen osaamisesta ja itseni munaamisen järkyttävyydestä. So what? Givat Brenner oli maailma pienoiskoossa, vapaaehtoisia yli kahdestakymmenestä maasta ja kibbutsin sijainti mahdollisti liftaamisen joka puolelle Israelia huikeasti halki Siinain niemimaan aina Sharm el Sheikhiin asti. Golda Meir on ihailemani venäjänjuutalainen naispoliitikko.

H, Hällfors, harmaa

Hällfors on tamperelaisen äidinisäni sukunimi, äidinisäni päätyi Kanadaan ja kuoli siellä ennen syntymääni. Hänen sukuaan ja myös muuta sukuani alan tutkia sitten kun aikaa löytyy. Harmaa on sävyistä rikas lempivärini, siihen kätkeytyvät kaikki muut värit.

I, Ishpeming

Isäni synnyinkaupunki USAssa, jonne haluaisin matkustaa tapaamaan lukuisaa amerikkalaista sukulaisjoukkoani. Isäni oli oikeastaan maahanmuuttaja ja saapui suomalaisten vanhempiensa kuusiviikkoisena esikoispoikana Suomeen Mauretanialla. Mumma kertoi, että hän oli kadottaa vauvansa Liverpoolin sataman ihmisvilinään, kun avulias merimies koppasi vauvan syliinsä, paineli laivasta liukkaammin kuin mumma ja hävisi ihmisjoukkoon.

J, Jalttu

Mieheni lapsuudenystävän antama lempinimi, jota olen oppinut käyttämään. Kolmekymmentä vuotta sitten päädyimme naimisiin ja olen ajan saatossa huomannut naineeni Pelle Pelottoman, kekseliään ja taitavan kumppanin, lintumiehen ja perheenisän, jonka käsissä huoltuu talo, korjaantuvat lelut ja ratkeavat tietotekniset ongelmat. Selviytymistaktiikkamme on huumori. Jaltun kumppanina olen saanut kasvaa omaksi itsekseni, mutta en erilleni - kaksi vanhaa puuta sateen pieksemää…

K, karppaus, kirpparit, kahvi

Karppaus on mukava tapa syödä. Saa nauttia juustoista ja vihanneksista, kalasta ja kanasta, pähkinöistä ja tummasta suklaasta, nälkä ei yllätä eikä kaloreita tarvitse laskea. Harmi, että hedelmät ovat tässä dieetissä liian sokerisia. Kahville olen perso. Kirppareilla kiertely on hauska ja hyödyllinen harrastus, tavarat eivät joudu kaatopaikoille ja suoranaisia löytöjäkin päätyy jatkuvasti kassiin. Ennen kirpputoreilla tapasi vain laitapuolen ihmisiä, sitten nuoret ja nykyisin lähes kaikenlaiset ihmiset uskaltautuvat löytämään.

L, Lapua, löytäminen

Historialtaan väkevä syntymäkaupunkini, jonka tulevaisuutta olen saanut osaltani kaupunginvaltuutettuna rakentaa vuodesta 1993 alkaen. Parhaimmillaan lapualaisuus on vahvaa tahtoa ja aikaansaannoksia, pahimmillaan päässilimääsyyttä ja jukuripäisyyttä, liiallisia luuloja ittestä ja liian vähääsiä muista. Kymmenen vuotta Helsingissä ja Tampereella opettivat, että elämää on muuallakin kuin tästä tallinpiihin, mutta paljastivat myös kotikaupungin ainutlaatuisuuden. Löytäminen on harrastusteni yhteinen nimittäjä, oikeastaan armolahja.

M, musta

Surun väri. Tyylikäs ja mieluisin vaatteeni väri. Mustaa vasten kirkas on kirkkaampi, vaalea vaaleampi; niin elämässäkin.

N, Noolan, nauru

Noolan on finlandssvensk vaateyritys Pietarsaaressa, johon liittyvät kaikki optimaaliset adjektiivit: suomalainen suunnittelu ja toteutus, kaunis, mustavalkoinen, luonnon materiaaleja ja kestävää kehitystä suosiva. Luin taannoin Marja Raskin haastattelun Ilkasta kolme kertaa ja ajattelin, että juuri noin: periksi ei pidä antaa, jos tietää oikean suunnan!

Nauru on ihmisen voimanlähde ja parasta on, jos oppii ottamaan myös itsensä rennosti ja nauramaan kompuroinnilleen. Siltä, joka oppii nauramaan itselleen, ei tule koskaan iloa puuttumaan.

O, onni, omukwetu

Olen onneksi jo niin vanha, että olen oppinut onnen olevan lähellä olevia ja arkisia asioita. Läheiset, työ, terveys, ihan tavallinen elämä tekevät onnelliseksi. Ei-onnelliset asiat, sairaus tai piinaava työyhteisö, ovat opettaneet väkevimmin onnea, tummaa taustaa vasten vaalea korostuu. Omukwetu on ystäväni antama lempinimi, ndongankieltä...

P, puutarha

Luonto on suuri opettaja, se parantaa ihmisen suuruudenhulluudesta. Hiljaisuus ja linnunlaulu ovat terapiaa. Puutarha rentouttaa ja lataa, kasvit yllättävät ominaisuuksillaan, sitkeydellään, kauneudellaan ja temppuiluillaan. Toivoisin itselleni juolavehnän kestävyyttä ja elinvoimaa ja voikukan sitkeyttä.

Q, Quo Vadis, Queenie

Minne menet, on välillä hyvä kysyä itseltään ja toimia Juicen tavoin: On helppoa olla samaa mieltä, on helppoa olla mieletön - mutta enemmän saa, jos poikkeaa tieltä ja oikaisee läpi metsikön. Riskinotto kannattaa, ei pidä juuttua totuttuun. Queenie oli kibbutsiaikainen lempinimeni, amerikkalaisten ystävieni keksimä.

R, rakkaus, rukous

Rakkaus on tärkein. All you need is love, totesi John Lennon. Paavali samasta asiasta: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelten kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi…

Rukous on metka asia eikä se riipu ajasta, paikasta, välineistä, sanoista, asennosta. Voi olla myös huokaus tai liike: teen ristinmerkin ennen auton käynnistämistä. Rukous vaikuttaa, mutta koskaan ei tiedä koska ja kuinka. Tapahtukoon Sinun tahtosi on riskinottajan rukous; voi ruveta tapahtumaan yllättäviä asioita. Kiperin on Isä Meidän –rukouksen kohta niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Jatkuvaa opettelua pitkävihaiselle...

S, Strömsö, suvaitsevaisuus, sudoku

Mieluisin TV-ohjelma, jossa samalla voi träna svenska,lära att laga spännande mat, syssla på trädgården och naturen och njuta av det finlandssvenska humöret.

Suvaitsevaisuus on tarpeen - sekä itseään että toisia kohtaan. Suvaitsevaisuuden ylin aste on suvaitsemattomien suvaitseminen, muuten muuttuu itse suvaitsevasta suvaitsemattomaksi. Rajaton suvaitsevaisuus onkin jo piittaamattomuutta.

Sudoku on aamujeni ilo ja päivieni ratto.

T, toivo, Taize

Toivo auttaa jaksamaan. Toivo kantaa tilanteissa, joissa realisti ja pessimisti herpaantuu. Hoitotyössä toivon ylläpitäminen on merkityksellisintä. Taize-musiikki on meditatiivista, voimaannuttavaa ja oleellinen osa Tuomasmessua.

U, usko

Henkilökohtainen usko on elämäni betoniraudoitus. Kristinusko ei ole oikeasti kieltojen viidakko vaan vapauden avara tila. Se soveltuu yllättävän hyvin myös nykyihmiselle, älykölle ja tavikselle, pyhään ja erityisesti arkeen - pehmeä ja käyttökelpoinen kuin Reino-tossut. Usko ilman tiedettä on sokea ja tiede ilman uskoa on rampa, totesi Einstein.

V, valo

Valo on kasveille elämän edellytys, samaa myös ihmisille. Fyysinen valo virkistää, henkinen valo viitoittaa elämää. Kaamos alleviivaa valon merkityksen, ympärivuotisena suomalainen kesäyö ei tuntuisi miltään. Meidän katolla oleva aurinkopaneeli tuottaa kesällä kaiken lämpimän veden.

W, watti

Sähkö on välttämätön arjen pyörimiselle, watteja tarvitaan. Nykyihmisen sormi menee nopeasti suuhun sähkökatkon yllättäessä. Tieto ja tavarat eivät liiku, laitteet eivät toimi ja tuotantoeläimet kärsivät. Yhä enemmän pitäisi kehittää vaihtoehtoisia energiamuotoja, auringon ja tuulen hyödyntämistä sähkön ja energian tuotannossa.

X, xylitoli

Ihana suomalainen keksintö, jonka ansiosta aikuisilla lapsillani on omat, ehjät hampaat!

Y, ystävät

Hyvä ystävä on kullanarvoinen, ystävän kanssa voi jakaa iloja ja suruja, toiveita ja pelkoja. Ystävystyn aika hitaasti, mutta onnekseni minulla on oikeita ystäviä.

Z, matematiikassa kolmas tuntematon muuttuja

Matematiikan tavoin elämä sisältää usein tuntemattomia muuttujia, kaikkea ei voi ottaa huomioon ja yllättäviä asioita tapahtuu. Elämän arvaamattomuuden sietämistä oppii väkisin, mutta hitaasti. Sitäpaitsi: Z - Hän elää!

Å, ruots. joki

Joen partaalla olen elänyt suurimman osan elämästäni. Lapuanjoki on sykkivä suoni, sen ympärille kaupunki on rakentunut. Joki virtaa suomeksi ja ruotsiksi päätyen Pohjanlahteen. Joen ansiosta Lapualla flikat ja kossit pruukaavat käyttää talterikkia ja nästyykiä, syävät ankkastukkia, kollaavat klumppuja ja tiiraavat karteekien välistä klasista pihalle.

Ä, äiti

Äiti on alkuvoimaa, fyysisyydestä johtuen elämän ketjun lujin silmukka. Oma kaareni tyttärestä äidiksi, välillä äidiksi äidille, nyt toisen polven äitiyttä, mummoutta ilolla odotellen…Äitiys on elämäni suurin asia, lapsiltani olen oppinut ihmisyyttä ja itsetuntemusta. Äitiys ei lopu koskaan. Nyt vasta se helpotti, sanoi entinen mummo saadessaan lapsensa samaan vanhainkotiin.

Ö, öylätti

Ehtoollisleivän kummallinen nimi; ehtoollismessuista yli muiden on Tuomasmessu, musiikkipitoinen, kyselyä salliva, kristillistä meditaatiota ja penkistä irtautumista sisältävä latautumiskeidas. Joskus aion osallistua messujen tekoon.



Elämän evääksi

tässä Lapuan Sanomien Viikon varrelle -palstan kirjoituksiani vuosien varrelta eli hengellisen regimentin tontilta

Viikon varrelle 14.4.2016

Varjojen maassa Tätä kirjoittaessani neljän päivän päästä ja 40 vuotta sitten varjojen päivä, huhtikuun 13. ja Patruunatehtaan räjähdyksen

päivä, vei täältä muiden joukossa päivän nimipäiväsankarin. Menetys tuli liki, mutta kuinka kohti todentui vasta vuosien myötä: silloin kaverini äiti, muutaman vuoden kuluttua anoppini, sitten lasteni mummi - lempeä ihminen, joka kattoi joka
kyläilykäynnillä pöytään kultareunaiset kahvikupit ja servetit.

Viimeinen joulu jäi mieleen: äiti oli tehnytojalleen ja tämän ujolle tyttökaverille iltapalaa ja huikkasi hakemaantarjotinta. Siihen oli katettu kahvit, tuhdit kinkkuvoileivät – ja sukkahousut pakkasillan kotimatkan pyöräilyä varten. Lämmitti silloin ja joka kerta kun muistan.

Päivä jätti jälkeensä isojen ja pienten ihmisten kipuja, surua, kaipausta, kysymyksiä, huutoja vailla vastausta. Missä olet
Jumala? Miksi annoit tämän tapahtua? Ja vielä vuosien jälkeenkin miksi?


Narnia-kirjoistaan tunnettu tiedemies ja kristitty C S Lewis kamppaili samojen kysymysten keskellä vaimonsa kuoltua syöpään. ”Kun olet onnellinen – niin onnellinen, ettet tunne tarvitsevasi Häntä, niin onnellinen, että sinulla on kiusaus kokea Hänen lähestymisyrityksensä häiriönä – jos silloin muistat kääntyä Hänen puoleensa kiitollisena ja ylistäen, sinut otetaan avosylin vastaan. Siltä tuntuu. Mutta jos menet Hänen luokseen, kun olet suuressa hädässä ja kun kaikki muu apu tuntuu olevan turhaa, mitä löydät? Oven, joka paiskataan kiinni nenäsi edessä. ---Miksi Hän yltäkylläisyytemme aikana on läsnä oleva päällikkö ja vaikeuksien aikana poissaoleva apu?”

Jumala on vaikkei uskoiskaan, totesi Juice. Samaanpäätyi oman jaakobinpaininsa päätteeksi lopulta C S Lewis: ”Kun esitän näitä kysymyksiä Jumalalle, en saa vastausta. Kyseessä onkuitenkin aivan erityinen ’Ei vastausta’. Se ei ole lukittu ovi. Se on

pikemminkin kuin hiljainen, ei vähimmässäkään määrin säälimätön katse. Ikään kuin Hän pudistaisi päätään, ei kiellon merkiksi, vaan luopuakseen kysymyksestä. Ikään kuin Hän sanoisi: ’Rauhaa lapsi. Sinä et ymmärrä’.”

Tämän ajan rajan tuolla puolen ei enää olekysymyksiä, on vain vastauksia ja valoa. Ja jo tässä varjojen ajassa voi

huomata Hänen taivaansa harmaassa pilvessä kultareunukset. Räjähdyksen kymmenvuotismuistopäivänä Elämä ja Kuolema löivät kättä: perheemme esikoinen syntyi vastoin laskettuja aikoja. Sen jälkeen on muistopäivän kaipaukseen aina sekoittunut
ilo ja kiitollisuus.

Toivossa väkevät 5.2015

Mutta kun mä en halua tulla siunatuksi! Huuto halkaisi Herättäjäjuhlaseurojen hartaan hiljaisuuden. Aurinkoisella seurakentällä äiti jatkoi määrätietoisesti lapsikatraansa kuljettamista kohti pitkiä ehtoollisen jakojonoja pikkupojan vastustellessa ankarasti. Nurmikon laitamilla olisi vikuroivalla pojalla ollut paljon mielenkiintoisempaa touhuiltavaa, ötököitä, kiviä, kuperkeikkailtavaa ja vaikka mitä.

Pieni poika ei ymmärtänyt miksi olisi pitänyt jonoon seisomaan ja siunattavaksi mennä. Ei ymmärrä moni isompikaan poika tai tyttö. Oman elämänsä herrana on äkkiseltään mojovaa vaeltaa auringon paistaessa elon poluille.

Onneksi on äitejä, niitä äitejä, jotka kuljettavat lapsensa siunattaviksi ja jotka suojaavat rukouksin jo omille poluilleen lähteneiden lastensa kulkua; niitä äitejä, jotka eivät hellitä vaikka polut polveilevat ja vievät kauaksi, toivossa väkeviä äitejä.

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.”

Vaikka maailma on täynnä ihmisiä, lapsen syntymä on ihme ja äiti saa olla tuon ihmeen inhimillinen välikappale, parista solusta ihmiseksi muotonsa saavan ihmistaimen kehto, ravinto, kasvualusta ja tunnelaturi. Lapsen syntymän ihme on yksi, äidiksi syntyminen toinen. Äidin syntymä synnyttää sen rakkauden, joka syvimmältään heijastaa uskoa ja toivoa. Voima arjen pilvien alta Jumalan näkemiseen on toivon väkevyys ja sen äidin rakkauden salaisuus, joka jaksaa suojata pienen ja isomman lapsen elämää rukouksin – ja jonakin päivänä, toukokuun toisena tai mieluummin joka päivänä, lapsi ymmärtää ja saa ajallaan sukupolvien ketjun lenkkinä voimaa ja valtaa kohota pilvien alta…

”Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,
oi lapseni, rakastakaa!”

Lauri Viita: Alfhild

Viikon varrelle 6.2014 Tärkein läksy

Kevät. Elämän kevät. Monien vuosien uurastus on päättynyt. Koulutien alkutaipaleen ja aakkosten kautta on selviydytty logaritmien, alkuaineiden ja epäsäännöllisten verbien viidakoista preliminääreihin ja lopulta valkolakkiriemun päivään. Kurssien ja koeviikkojen rytmissä eletyn oppimispolun välietappi on saavutettu. Elämä on ruusuja, toiveita, unelmia tulvillaan ja edessä olevat ovet odottavat avautumistaan. Kaikki on mahdollista.

Muutama vuosi sitten Ilkka-lehdessä oli juttu henkirikosten tekovälineistä. Mitä kummallisimpien työkalujen avulla olivat epätoivoiset lopettaneet elämänsä. Jutun pysäyttävin väline oli kirves, tavallinen kirves. Artikkelissa kerrottiin kirveen käyttäjän tarina. Kuuden ällän ylioppilas oli aloittanut opiskelunsa ja epäonnistunut alkuvaiheen kokeessa. Tentti oli tullut hylättynä takaisin. Vastoinkäymisen lannistama opiskelija oli hakannut itsensä kuoliaaksi kirveellä. Lahjakas nuori oli oppinut onnistumaan, mutta oppimatta oli jäänyt elämän tärkein läksy: elämään kuuluvat myös epäonnistumiset. Meille usein katkerilta koettelemuksilta näyttävät asiat ovat usein valepukuisia siunauksia, totesi Oscar Wilde.

Vaikeuksiin suostuva ja niissä kamppaileva voi löytää sellaisia voimavaroja, joita ei tiennyt itsellään olevankaan, sisua ja periksi antamattomuutta voimavaroiksi tulevista selviytymiseen. Ja jos uskaltaa oppia, voivat vaikeudet opettaa myös nöyryyttä ja inhimillisyyttä, itsensä ja muiden armahtamista. Vastoinkäyminen voi myös viedä viimeiselle rajalle, kohtaan jossa kaikki tuntuu menetetyltä. Siinä missä ihmisen osaaminen, keinot tai voimat loppuvat, alkavat Jumalan mahdollisuudet. Ihan lapsellista ja todella naiivia, mutta kummallisen totta – taivasten valtakuntahan on lasten ja lastenmielisten, sinne ei yllä aikuismainen älyllisyys ja omavoimaisuus. Vaikeuksissa Luojaansa turvaava ihminen tulee kuulluksi ja saa avukseen välittäjän, katalyytiksi Kristuksen eikä sen läksyn oppimisen jälkeen mikään enää ole kuin ennen. Elämä saa aivan uudet mittasuhteet ja uuden voimalähteen. Vaikeudet eivät vähene eivätkä häviä, mutta ne muuttuvat. Vastoinkäymisten tummat pilvet eivät enää ole vain synkän mustia, niissä on aina kultainen reunus.

Viikon varrelle 6.2013 Min verran meiss on lempeä

Vuosikymmeniä sitten päädyin vastavalmistuneena sairaanhoitajana töihin Hatanpään sairaalan sisätautiosastolle. Osasto oli aina potilaita täysi. Päivän alkajaisiksi aamuvuoroon tulleet hoitajat tapasivat valikoida työpareikseen mieluisat työkaverit. Jäljelle jäi muita iäkkäämpi apuhoitaja Lempi. Hänellä oli hoitajien kertoman mukaan oma porukka, häntä ei haluttu työpariksi. Lempi näytti ohittavan pilkalliset puheet ja syrjimisen kevyesti, ehkä näki syvemmälle läpi typerän käytöksen. Hoitajana Lempi teki työnsä tunnollisesti ja oli ystävällinen kaikille, niillekin jotka kohtelivat häntä höpsönä. Toisten hoitajien päätyessä taukojen ajaksi kahvihuoneeseen Lempi tapasi mennä liinavaatevarastoon järjestelemään hyllyjä. Siellä touhutessaan hän jutteli puoliääneen asioitaan ja huoliaan ihan kuin läsnä olisi ollut kuulijoita. Ja olihan siellä Lempin porukka, Isä, Poika ja Lohduttaja.

Uutena hoitajana pääsin porukan jatkoksi sellaiseen hoitotyöhön, josta oppikirjoissa ei kerrottu. Potilaita hoitaessaan Lempi teki työnsä vähäeleisesti ja paneutui hoidettavaan lempeästi, ilman vakaumuksensa tyrkyttämisiä, paasauksia tai julistuksia. Jotenkin ihmeellisesti porukka tuntui olevan läsnä ja hoidettavat tulivat autetuiksi ihmisinä, yksilöinä. Lempi oli tavallinen ihminen, mutta sukkuloi sujuvasti näkyvässä ja näkymättömässä todellisuudessa ollenkaan murehtimatta muiden mielipiteitä. Varastossa touhutessaan Lempi kertoi asiansa, huolensa ja ilonsa, pyysi viisautta tai voimia tilanteen mukaan ja jatkoi sen jälkeen taas töitään luottaen porukkansa apuun.

Vuosikymmenten jälkeen muut hoitajat ovat painuneet unholaan, mutta Lempi ei unohdu. Kuinka paljon tuikitavallinen ihminen aivan tietämättään voikaan levittää ympärilleen Hänen tuoksuaan, lempeyttä, lohtua, valoa - kunhan ei touhua yksin vaan ottaa porukan mukaan.

”Min verran meiss on lempeä, sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.” Eino Leino: Hymyilevä Apollo

Viikon varrelle 11.2012 Koko näkijän mukaan

Perheessä tuli puhetta Jumalasta. Kukin kuvaili käsitystään ankarasta tai lempeästä, suurpiirteisestä tai pikkutarkasta, mykästä tai kuulevasta. Perheen isä totesi oman Jumalansa olevan pieni - eikä ihme, mies oli parhaissa voimissaan, paljon kokenut ja monesta selviytynyt. Ei siinä tarvittu mitään eikä ketään, voimat riittivät ja elämä soljui. Jumala näytti kaukaa katsoen pieneltä.

Tuli ehtoo, päivien määrä alkoi täyttyä, sairauskin murjoi. Ystävät vähenivät, kuolema kulki yhä lähempää. Enää ei kasvu ollut ylöspäin eikä parempaa kohti. Voimien vähetessä Kaikkivaltias alkoi kasvaa ja elämän iltahämärissä näkyä paremmin, lempeämpänä.

Ihmiset uskovat, että Jumalaankin on kiivettävä joko opin voimin tai toisen nostamana. Vain joskus, syvimmän epätoivon tai kirkastuksen hetkellä he saattavat hellittää otteensa ja kokea, miten Jumalaan pudotaan, kirjoitti Yrjö Kallinen aikoinaan.

Jossain ihan lähellä Hän on ja etsimällä jokaisen löydettävissä. Lähestykää Jumalaa niin Hän lähestyy teitä, kehottaa Jaakob. Lähestyminen vaatii kyllä uskallusta – voi tulla löydetyksi. Löydetty ei joudu luulemaansa ahtaaseen ja ilottomaan elämään (miten ihmeessä me kompuroijat olemme saaneet markkinoitua niin epäonnistuneesti!), vaan tuleekin ilon yllättämäksi ja saa reaaliaikaisen yhteyden Luojaansa ilman välineitä, akkuja, muistikorttia, paristoja. Energialähde kutsuu itseään maailman valoksi ja pilvipalvelu toimii. Kolmiyhteinen Jumala on lapsenomaiselle helppo vastaanottaa, ihmisjärjelle ylivoimainen ymmärtää. Jokaiselle vastaanottaneelle - omalle kuvalleen kuten Luoja luoduistaan, sinusta ja minusta, niin kauniisti sanoo - Hän on kuitenkin horjumaton kumppani, jokapäiväinen apu ja lepo vaikeuksissakin halki elämän.

Arkinen matkanteko helpottuu, mutta lopullisesti löytäjän tuotto-odotus realisoituu vasta maallisen elämän päättyessä: Pyhäinpäivän pelottava, kylmä kuolema ei olekaan Luojansa löytäneelle kaiken loppu, ei piste vaan kaksoispiste.

vk 9 2011 T-paita nenässä eli lähelle näkemisen vaikeus

Muutaman vuoden takaisessa jouluaaton Ilkka-lehdessä oli merkillinen kuva. Ihan läheltä katsottuna kuva koostui valtavasta määrästä pieniä ja sisällöiltään täysin erillisiä valokuvia, kauempaa katsoen se oli ihan selvä ikoni, Kristuksen kasvokuva. Kuvaan liittynyt teksti ei jäänyt mieleen, mutta kuvan erikoisuus ja näkemisen tulkinnan vaihtelu kiehtoi. Repäisin kuvan talteen ja kehystin tauluksi seinälleni.

Arvoton sanomalehden riekale on taulu, joka pysäyttää mennen tullen ihmettelemään: on pakko katsoa sekä läheltä että kauempaa, näkeminen muuttuu pienten kuvien sisällön sekamelskasta isomman harmoniaksi. Optinen harha toimii joka kerta. Läheltä katsoen ikonin Kristuksella on nenän kohdalla valokuva t-paidasta, vähän etäämpää katsoen yksityiskohdat sulautuvat kokonaisuuteen, häviävät pois ja kuvassa näkyy vain hahmo ja hänen lempeytensä.

Kuva kuin elämä itse. Arjessa ja lähellä on vaikea nähdä, oma ja varsinkin toisten keskeneräisyys erottuu räikeinä t-paitoina. Menetys tai etäisyys, fyysinen tai ajallinen, auttaa näkemään paremmin – näkyy vain kokonaisuus, t-paitoja ei enää erotu.

”Anna sydän avara, anna sieluun tuulla, silmille suo valoa, anna korvat kuulla, että ihmisissä, kaikkein lähimmissä, Sinut näkisin.”

vk 40 2010 Vain kymmenen Avea

Loppusyksyn iltashoppailu Brysselin hälisevällä ja tavarantäyteisellä kävelykadulla katkesi yllättäen läheltä kantautuvaan kirkonkellojen kuminaan. Kellot kutsuivat pyhän alkamisen iltamessuun.

Kirkossa kynttilöiden lämmin valo ja tuoksu, rauhallisuus, messuliturgia ja korkealle kohoavat sävelet – toisuskoinenkin koki olonsa lempeäksi ja levolliseksi, vaikka meno poikkesi omista ja totutuista jumalanpalveluskuvioista.

Messun loputtua väki viipyili ja seurusteli, osa ostoskasseineen. Pappi pyöri kiireettä seurakuntalaistensa seassa. Kirkon takaosassa pieni myyntipiste avautui ja touhukas vanhempi rouva ryhtyi myymään kortteja, Neitsyt Marian kuvalla varustettuja avaimenperiä, rukousnauhoja hartaudenharjoituksen tarve-esineiksi, matkamuistoiksi, talismaaneiksi. Toisuskoinenkin valitsi valkoisen rukousnauhan ja hypisteli pientä sormuksenomaista rengasta. Siinä oli risti ja kymmenen puista helmeä.

Ihmettelevään kysymykseen renkaan merkityksestä rouva selitti iloisesti: ”Vain kymmenen Avea”. Ainoastaan kymmenen Ave Maria –rukousta täysimittaisen rukousnauhan helmirukousten sijaan, siis kiihkeään elämänrytmiin hoputettua hartaudenharjoitusta, varsinaista hengellistä pikaruokaa.

Pieni rengas päätyi toisuskoisen ostospussiin. Koru jäi matkamuistoksi ja koruksi, muistoksi pyhän alkamisen messusta, jossa muukalainenkin koki yhteyden lämmön ja tunsi jakavansa saman Isän lapseuden. Eniten pieni rengas jäi muistuttamaan rukouksesta: ei tarvita kymmentä Ave Mariaa, ei yhtäkään, ei oikeaoppista eikä määrämuotoista rukousta, ei kurinalaista hartaudenharjoitusta. Pater Noster, Isä Meidän, yhteinen Isämme kyllä kuulee yhtäläisesti huudon tai kuiskauksen, monisanaisen pyynnön tai pelkän parahduksen elämän laajoissa kaarissa ja arjen pikku kiemuroissa. Yhteydenotto riittää. ”Lähestykää Jumalaa, niin Hän lähestyy teitä” (Jaak 4:8).

vk 19 2009 Matkaeväitä

Nälkäinen mies seisoi iltahämärissä valtamerilaivan kannella ja katseli ikkunasta ravintolasaliin. Se oli täynnä valoa, musiikkia, runsaita pöytiä ja ylenpalttisista antimista nauttivia ihmisiä. Mies katseli osattomana toisten iloa ja palasi yksinäisen kävelynsä jälkeen viluisena vaatimattomaan hyttiinsä, söi muutaman korpun tyhjään vatsaansa ja kävi levolle.

Tämä matka oli haaveen toteutuma, uuden alku. Mies oli säästänyt pitkään saadakseen matkarahat kokoon ja päästäkseen monen muun tavoin Amerikkaan, leveämmän leivän ja uusien mahdollisuuksien ääreen. Parin viikon merimatkasta mies oli laskenut selviytyvänsä korppuja syöden; vähäiset rahat oli säästettävä elämän aloittamiseen suuressa ja oudossa maassa. Matkalla olon päivät kuluivat verkkaisesti laivan edetessä kohti määränpäätä. Iltaisin mies kulutti aikaansa kävelemällä yksin tyhjällä kannella ja yritti olla ajattelematta salin notkuvia pöytiä.

Merimatka oli lopuillaan, kun mies ei enää voinut vastustaa kiusausta. Hänkin halusi syödä vatsansa täyteen runsaiden pöytien herkkuja toisten matkustajien tavoin. Illan tullen mies laski rahansa ja meni arkaillen kysymään, paljonko illallinen maksaisi. ­–Ateriat sisältyvät matkan hintaan, oli vastaus.

Millaisin eväin sinä kynnät elämän merta? Oletko Luojasi täysihoidossa? Otat vastaan elämän antimet kiitollisena alkavasta päivästä: auringosta tai harmaudesta, aamusarastuksen linnunlaulusta, läheisistä, ystävän yhteydenotosta, jokapäiväisestä leivästä, yksitoikkoisesta tai vaativasta työstä, jopa sen puutteesta. Myötätuulissa ja myrskyissä tiedät, että et koskaan ole tyynni unohdettu ja yksin. Vaikeuksilta et varjellu, mutta vaikeuksissa varjellut. Kyyneleesikin lasketaan ja kerätään talteen.

Vai oletko päättänyt selvitä itse tehdyin eväin - vaikka hammasta purren? Ovatko eväitäsi omavoimaisuuden, katkeruuden, ylpeyden, koettujen vääryyksien korput?

Jos evääsi ovat kuivia korppuja, päästä irti ja heitä mauttomat muonasi yli laidan. Avaa ovi ja astu valoon. Ainoatakaan ei käännytetä ja jokaiselle tulijalle riittää; kaikki on maksettu. Pöytä on armoa tulvillaan. ”Irti päästä, olet vapaa lähtemään, anna suuren tuulen puhaltaa. Irti päästä, olet vapaa elämään, vapaa palvelemaan Jumalaa”.

vk 9 2008 Aarteita pimeän peitosta

”Minä annan sinulle aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään, jotta oppisit tietämään, että se, joka sinua nimeltä kutsuu, olen minä, Herra, Israelin Jumala.” Jesaja 45:3

Oletko elämässäsi joutunut vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin, kestämään kärsimystä, kohtuuttomuuksia, menetyksiä?

Kenties selviydyt, ainakin ihmisten silmissä. Päätät puskea tilanteen läpi ulkoisesti kaatumatta suomalaisella sisulla, pohjalaisella periksiantamattomuudella. Selviytyäksesi joudut turruttamaan sen herkän kohdan itsessäsi, johon sattuu. Siihen kasvaa kovettuma, mielen känsä.

Tällä tavoin elämä helpottuukin, mutta hinta on kova: mikään ei enää oikein satu eikä tunnu. Välillä - hiljaisina hetkinä tai jos vauhti pysähtyy - tuntuu epämääräisen pahalta. Mietit onko millään mitään väliä. Näinkin voi elämänsä taivalta jatkaa, mutta voimat kuluvat pystyssä pysymiseen. Kyynisen maailma on synkkä ja askel raskas.

Ehkä et selviydy, ainakaan ihmisten silmissä. Romahdat ja väsähdät. Saat oireita, kehosi sairastuu tai mielesi särööntyy. Ehkä leimaudut luuseriksi ulkopuolisten mielissä. Jäät toisten vauhdista ja uuvut voimiesi loppuessa. Vajoat toivottomuuteen ja pimeään. Uskallatko siellä yksinäisessä pimeydessä olla rähmälläsi, huutaa ja raivota? Ehkä rohkenet tuntea vihaa ja katkeruutta, olla avuton ja epätoivoinen, tunnistaa olevasi pettynyt itseesi ja muihin, koko elämään.

Jos uskallat viipyä, tunnet siellä pimeydessä Jonkun - riittävän vahvan kestämään raivosi ja vihasi, riittävän herkän kuulemaan äänettömät pyyntösi ja ymmärtämään sinua, vaikka itse et itseäsi ymmärrä. Aistit siellä pimeässä valon, Kristuksen. Siinä valossa uskallat katsoa itseäsi, vaikka näet vain raadollisuutta. Ymmärrät, että väsyneenä, rikkinäisenä ja epäonnistuneena kelpaat. Siinä valossa olet syntinen, mutta et tuomittu, mitätön ja arvokas, savena Luojasi kädessä.

Tuossa valossa epätoivo muuttuu toivoksi ja tiedoksi, haparointi sementoituu uskoksi. Pimeydestä löydetyn valon turvin uskot ja uskallat jatkaa, vaikka et näkisikään eteenpäin. Enää et ole yksin ja avuton. ”Valoa vaikk en näekään, sen tiedän loistavan”.

vk 2 2007 Lapsellinen esikuva

Esikuvaksi et antanut aikasi osaajia, omia opetuslapsiasi, kirjanoppineita tai muutoin viisaiksi tunnettuja miehiä. Uskon esikuvaksi annoit lapsen. Sanoit, että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Miksi lapsi? Lapsi tai lapsen kaltainenhan on hetkessä elävä ja yhteen asiaan keskittyvä, avuton ja taitamaton. Lapsi ei selviydy yksin, vaan tarvitsee jatkuvasti aikuisen avukseen ja turvakseen. Ovikaan ei aukene ilman kahvaan ylettyvää aikuista kättä.

Elämässä tapahtuu niin paljon sellaista, jota järjen avulla ei voi selittää tai osittainkaan ymmärtää - edes ajan viiveen viisaudella. Asioiden aikuismainen, kriittinen pohdinta johtaa joskus ymmärrykseen, mutta usein pientareelle. Loogisesti päätellen et siis aina huomaa, mitä täällä maan päällä tapahtuu. Hector arvelee laulussaan Sinun nukkuvan.

Kuitenkin sanot, että hiuskarvakaan ei putoa tietämättäsi. Sanot, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Sinuun uskovat. Tarkoitatko siis, että järjestelet elämäämme ja olosuhteitamme, kunhan vain uskomme Sinuun ja pyydämme tahtosi tapahtumista? Mistä sitä uskoa riittää? Arjen kivikkoisuus saa niin usein järkevän aikuisen epäilemään. Lapsen taitoihin ei epäily kuulu, hän on täydellisen luottavainen. Senkö toivot meidän oppivan, että usko on sitoutumista eikä tietämistä?

Kun ymmärryksen tukipuu elämän tuiverruksissa kaatuu, ei jäljellä ole paljoakaan. Ehkä jää vain uskon lepattava liekki, ehkä enää suitseva kynttilänsydän. Onneksi tiedät, millaista tekoa olemme. Lähetit Henkesi avuksi heikkouteemme, siihen lapsenomaiseen avuttomuuteen. Lupasit, että Henki itse rukoilee puolestamme äänettömin huokauksin - silloinkin, kun sanoja ei ole enää ollenkaan tai kun emme edes tiedä, miten pitäisi rukoilla.

vk 8 2006 Sinapinsemenen verran

Kun päivä paistaa ja tuuli on myötäinen, uskoni ei muistuta sinapinsiementä. Ennemminkin se on pähkinä: pullea, suuri ja kuoreltaan vahva. On niin mutkatonta elää todeksi hyvyyttäsi, uskoa lahjoihisi, auringonpaisteeseen, elämän arkisiin itsestäänselvyyksiin, terveyteen ja turvallisuuteen. Ei tarvitse kyseenalaistaa mitään eikä ketään.

Mutta kun elämäntuuli käy riepovaksi ja taivaankaari tummentuu, hupenee pullea usko. Pähkinän sisus haihtuu ja vahva kuori murenee olemattomiin. Vastoinkäymisissä tieto ei osaa selittää, tunne ei kykene rauhoittamaan. Oma yrittäminen syö voimat. Epätietoisuuden pimeässä on pelottavaa ja suuntavaisto katoaa.

Ja kuitenkin kehotat olemaan pelkäämättä. Rimpuilun sijaan käsket vain uskoa ja luottaa – vaikka mitään ei näy eikä kuulu, vaikka miltään ei tunnu. Sitäkö tarkoitat sinapinsiemenen kokoisella uskon hiukkasella? Sitäkö, että ilman tunnetta ja vastoin järkeä vain asetun aloilleni ja hiljaa sisälläni luovun pyristelystä, annan periksi? Sitäkö, että päätän antaa ohjakset ehdoitta käteesi? Niin että otan riskin ja taivutan tahtoni – tapahtukoon Sinun tahtosi, tarkoittakoon se mitä tahansa.

k 11 2005 Mahdollisuus

Kun kallio oli haljennut ja temppelin esirippu revennyt, laskeutui pimeys ja pelko väkijoukon ylle.

Mutta paikalla oli yksi, jonka sisimmässä toivo ei sammunut eikä usko horjunut. Äiti ei ymmärtänyt tapahtunutta, mutta hänen sydämensä tiesi, että julmuuden ja häväistyksen päivä ei ollut kaiken loppu vaan alku johonkin uuteen. Äiti seurasi tapahtumia lähellä lastaan, josta enkeli oli hänelle kertonut vuosikymmeniä aiemmin jo ennen Pojan syntymää ja silloin hän, nuori tyttö, oli suostunut osaansa erilaisen lapsen äitinä.

Väkijoukon mielipide oli vaihtunut pelottavan nopeasti; muutamaa päivää aiemmin Poikaa oli juhlittu kansan vapauttajana, ja sitten samat ihmiset olivat vaatineet hänet ristiinnaulittavaksi.

Äiti ajatteli lastaan, Poikaa, jonka elämä oli päättynyt väkivaltaisesti ja ennenaikaisesti. Pojan elämä oli ollut niin toisenlainen kuin he vanhemmat olivat ajatelleet. Ei valinnut puusepän ammattia isänsä tavoin, vaan aikuistuttuaan kulki lähiseuduilla miesporukka mukanaan ja julisti uutta oppia: ei enää lakien loputonta noudattamista vaan rakastamista ja armahtamista.

Ihmiset olivat paheksuneet Pojan tapaa viihtyä epämääräisten ja syntisten ihmisten seurassa ja kauhistelleet rohkeutta nousta vallanpitäjiä vastaan. Pyhäkössä Poika oli kaatanut rahanvaihtajan pöydän ja vaatinut tilan rauhoittamista. Välillä taas ihmiset olivat kertoneet Pojan tehneen ihmeellisiä tekoja, oli jossain herättänyt kuolleen, parantanut sairaita ja ruokkinut suuren joukon ihmisiä pikkupojan eväillä.

Auringonvalossa kimmeltävän järven rannalle kokoontuneelle väkijoukolle Poika oli opettanut uuden tavan rukoilla, hän oli kehottanut ihmisiä kutsumaan Jumalaa Isäksi. Poika oli puhunut rakastamisesta, armahtamisesta, anteeksiannosta ja iankaikkisesta elämästä. Silloin äiti oli ymmärtänyt, että Pojan elämän tarkoitus oli oleva jotain aivan muuta kuin työ nasaretilaisena puuseppänä. ”Tapahtukoon sinun tahtosi” oli äiti oppinut rukoilemaan, saman pyynnön hän kuuli kuolevan lapsensa toistavan.

Pojan kuolema ei ollut suuri erehdys ja vääryys, kaiken loppu. Se oli uuden alku, syntien sovitus ja kuoleman välineestä, rististä, tuli Poikaan uskoville toivon ja sovituksen merkki. Poika avasi omalla kuolemallaan jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden elää Jumalan lapsena ja elää vielä silloinkin, kun elämän ajallinen rajallisuus vaihtuu ajattomuuteen, iankaikkisuuteen.

vk 36 2004 Arjen pieni pyhiinvaellus

Lähetät lapsesi matkaan – et varustautuneena ja määränpäätietoisena kohti pyhiä paikkoja, joiden näkemisen jälkeen voi palata takaisin entiseen elämään ja elää kauan koettua muistellen. Lähetät lapsesi pyhiinvaellusmatkalle jokapäiväiseen arkeen. Matka on täynnä tavallista elämää, ei ihmeellisiä nähtävyyksiä tai unohtumattomia kokemuksia.

Haluatko opettaa, että päämäärä ei ole vain matkan päätepiste, vaan matkanteko itsessään on jo päämäärä? Haluatko lapsesi löytävän pyhiä paikkoja arjen keskellä?

Jokapäiväistä matkaa tehden on niin helppo ymmärtää monenlaisen hyvän ja onnellisen olevan lahjaasi, mutta miksi matkanteko on usein niin vaivalloista? Miksi kätkeydyt myös vastoinkäymisiin ja vaikeuksiin? Haluatko läsnäolosi tunnun pimeyteen, missä eniten on tilaa ja tarvetta lohdutukseen?

Annat esikuvan matkaoppaaksi. Et kehota lastasi oppimaan viisailta ja kokeneilta, perehtymään tieteellisesti tutkittuun tietoon, seuraamaan suuria johtajia. Annat esikuvaksi lapsen. Onnellisen tietämättömänä nukkuva vastasyntynyt saa katsella enkeleitä eikä vielä ole täysin täällä, leikki-ikäinen löytää turvan ja lohdun äidin sylissä ja isän kädestä kiinni pitäen voi kulkea pelkäämättä. Vailla laskelmointia ja katkeruutta, täysin luottavaisena lapsi elää hetkessä miettimättä menneitä ja murehtimatta tulevia. Lapsen kaltaiseksi haluat lapsesi tulevan.

Elämä, arjen pieni pyhiinvaellus, on matkantekoa. Silloinko, kun lapsesi löytää itsessään ja kanssakulkijassa Sinun kuvasi ja elää armon todeksi omassa ja lähimmäisen elämässä, silloinko lapsesi on löytänyt perille?

2003 Vitsan lohdutus

”Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.” (Psalmi 23:2-4, vanha käännös)

En tunne aikataulujasi, en matkareittejäsi. Lopullisen määränpään tiedän, yksin en sinne löytäisi.

Välillä matkanteko on helppoa ja kevyttä, niityn vihreys pehmentää askeleet, aurinko kimaltelee ilakoiden virkistävien vesien viileissä pisaroissa. Ajoittain kulku käy vaivalloiseksi pimeyden ja maaston outouden vuoksi.

Oikeaksi katsomasi reitti kulkee peltoaukeita, vesiä, laaksoja halkoen. Avara aukea on solumuistiin syöpynyt lakia, jossa ihminen asettuu oikeisiin mittasuhteisiin maankamaran ja taivaankannen pienenä leikkauspisteenä. Jokivarren vesi kannattelee kelluvaa, mutta virta vie uimataidottoman ja jää pettää uhkarohkean alla.

Pimeässä laaksossa olo on avuton, suuntavaisto ei toimi, askel lipsuu ja upottaa --- onneksi Sinä tunnet tien. Vaarojen takia siedän sauvasi kosketuksen, mutta en välittäisi tuntea vitsasi ohjailua.

Runoilija Daavid ei oppinut ymmärtämään Jumalansa suuruutta viihdyttäessään soitollaan kuningas Saulia linnan pehmeillä pieluksilla. Vasta takaa-ajettuna ja ahdistettuna hän löysi Paimenensa sauvan ja vitsan lohdutuksen: häiriintynyt kuningas ja oma poika pahoilla pyrkimyksillään saivat Daavidin pakoluolan yksinäisyydessä löytämään avun, joka jäi jäljelle inhimillisen yrittämisen hiuetessa. Epätoivosta ja ahdistuksesta pusertui se usko ja lapsenomainen luottamus Jumalaan, jonka turvissa Daavid kohtasi elämänsä valoisat niityt ja pimeät laaksot. Sauva ja vitsa olivat muuttuneet osaksi sitä hyvyyttä ja laupeutta, joiden varaan kuninkaaksi kohonnut paimenpoika tajusi elämänsä jokaisen vaiheen rakentuneen.

Vääryyden, vaikeuksien, menetyksen vitsa voi lohduttaa silloin, jos tunnistan sen olevan samassa kädessä, joka on kyllin lempeä lohduttamaan ja riittävän vahva kantamaan.

2002 Flanellipaitaisen paimentytön sunnuntai

Kesäisinä sunnuntaiaamuina – ellei mikään raskaasti pakottava syy estä – menen kirkkoon.

Kirkkoni katto on ääretön, pihtipielet tuhlailevan runsaat ja vihreät. Liturgit vaihtelevat: joskus ruokokerttusen lyyrinen yksinlaulu, fasaanin itsetietoisen pörhistelyn rääkäisy, pääskysparven riemukas kirskahtelu – usein yletön sinfonia, melkein kakofonia kurnutusta, sirkutusta, liverrystä. Joskus rikkumaton hiljaisuus. Menen kirkkooni aikaisin enkä pukeudu parhaimpiini. Menen yksin, yksin kysymään itseäni.

Eksyin kirkkooni sattumalta, päällimmäisenä epämääräinen tarve laimentaa oloa, laimentaa mieltä keveämmäksi, purkaa jotain. Viha ja pettymys murentuivat muuttuen mustiksi penkeiksi. Muovipusseissa kulkeutuivat palavatrakkaudet, kielot, liljat, yrtit, akileijat, onnenapilat ystävieni puutarhoista ja oleentuivat pehmitettyyn maahan. Kasvi muistutti antajastaan, ystävyydestä.

Kirkossani saarnavuorot vaihtelevat. Oman paikkansa löytämisen tärkeydestä puhuu hiljaisesti kuunlilja, joka kitui ja kärsi paahteessa, mutta antautui rehevyyteen varjossa; synnistä saarnaa juolavehnä, joka kitkemällä ei häviä, hoitamatta saa ylivallan ja tukehduttaa kaiken, jatkuvalla nyppimisellä vaivoin pysyy kurissa; jokaisen, pienimmänkin, tärkeydestä kertoo mato tuiki tarpeellisena lahottajana ja maan muhevoittajana.

Väkevimmän saarnan on pitänyt vanha flanellipaita, johon mieluiten kirkkoreissullani pukeudun. Siinä paidassa tuupertui isä viimeisen maallisen päivänsä aamuhämärän lumenluonnissa kotipihan kinokseen. Pitkällinen ja raju lumimyräkkä oli jo taukoamassa ja vaihtumassa kirkkaaseen pakkaseen. Oli joulunalusviikko, juhlaan valmistautumisen aika.

Vanha paita jatkoi elämäänsä työvaatteena. Flanellipaidassa oivalsin isän mielenliikkeistä jotain oleellista. Seremonioita vierova isä viihtyi vanhan laulun paimentytön kirkossa. Jyrkkyys ja ehdottomuus loivenivat luonnon arkisten, mutta niin käsittämättömien ihmeiden keskellä. Luotu kohtasi Luojansa. Paljaan päälaen alla, vuosikymmenten kyntämien kokemusten vaonpohjassa eli ikuinen lapsi, elämän mysteereitä ihmettelevä. Sääli kärpästä ja hämähäkkiä, mutta itseään kohtaan oli vaativa ja ehdoton.

Mysteereistä suurin, Elämänantajan luotujaan kohtaan osoittama rakkaus saavuttaa madon, kukan ja ihmisen – rajaamatta ja valikoimatta, sanelematta ehtoja, kysymättä kelvollisuutta tai tärkeyttä. Se rakkaus korjaa rikkoutuneen, sulattaa jään, parantaa haavan, tuo anteeksiannon ja lohdutuksen sillekin, joka ei jaksa.

Kuinka totta onkaan vanha juutalainen ajatus: ”Ei ole mitään niin ehjää kuin särkynyt sydän”.

Joulu 2001 Unelman täyttymys

Aarteitteni joukossa säilytän vanhaa sanomalehden riekaletta. Paperipalassa on kuva. Hääkuva. Kuvassa morsiusneito, nuori tyttö, katselee kameraan iloisena. Toisessa laidassa ylpeä sulhanen seisoo terhakkaan näköisenä hääpukuun ja huntuun sonnustautuneen valittunsa vierellä. Keskellä seisoo morsian – kansaneläkkeen lisäosan saaja ikää varovasti arvioiden – katse tiukasti eteenpäin kohdistettuna. Hääkuva on epäsovinnaisuudessaan mykistävä.

Kun kuva osui silmiini ensi kerran, se sai aikaan niin hervottoman naurun, että vesi valui silmistä pitkin poskia – kunnes tajusin, että itkin. Kuva kosketti jotain syvällä, vihlaisi mielen hermoa. Se kertoi unelmasta, odotuksesta ja täyttymyksestä. Morsian oli kenties haaveillut valkeasta morsiuspuvusta ja huntuhäistään läpi kukkivan nuoruutensa. Elämän ehtoo oli ehtinyt koittaa, posken pehmeä silkki rypistyä elämän kovakouraisissa syleilyissä. Sydämentykytystä taisi enemmän aiheuttaa portaiden nousu ja kauppakassin kanto kuin unelmien prinssin pitkittynyt odottelu.

Kuva ei paljasta enempää. Katsoja saa itse täydentää tarinan: varmaankin he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka, jakavat yhteiset vähät vuotensa vailla uraputkia, työttömyyden pelkoa, hopeahääpäivän odotusta ja iloa yhteisistä lapsista. Nuoria vastanaineita paremmin he osaavat tuntea iloa ja turvaa toinen toisestaan.

Kuva ei kerro, oliko epäsovinnaisuuden taustalla ymmärtämättömyys vai periksi antamattomuus ja piittaamattomuus yleisistä tavoista.

Sen sijaan kuva kertoo unelmasta ja unelman täyttymyksestä katsojalle, elämän tuulissa ja pyörteissä purjehtivalle, jonka omat unelmat ovat kutistuneet – tai laajentuneet – elämänkokoisiksi: toiveeksi terveydestä, pitkästä yhteisestä taipaleesta oman rakkaan kanssa, lasten aikuisuuteen saattelemisesta; toiveeksi saada ajallaan paikka mummojen harmaassa hallituksessa; toiveeksi saada tavallisen ihmisen makuinen elämä vailla mielen pohjaan palaneen vihan aikaansaamaa katkeraa sivumakua.

---Joulunalusta on odotuksen, lahjojen, toiveiden aikaa, unelmien ja toteuttamisen aikaa. Ihmislasten ja lastenkaltaisten unelmien aikaa. Jumalan unelman toteuttamisen aikaa. Hän antoi Poikansa syntyä kylmään ja pimeään. Unelman huipennus ei kuitenkaan saanut sijaansa lampaitten, paimenten ja enkelien kedolla, ei mirhan ja suitsukkeen tuoksussa. Unelma toteutui vasta aseitten kalistessa, väkijoukon raivotessa ja tuskanhien valuessa syrjäisellä kallionnyppylällä.

Vihan, julmuuden, surun, pettymyksen avulla toteutui unelma. Syvimpään epätoivoon kulminoitui Jumalan unelman toteutus, hetkeen, jolloin Poika itki hylkäämistään Isän ollessa hiljaa. Isä toetutti Pojan avulla unelmansa jokaisen lapsen elämästä, ettei yksikään hukkuisi. Unelmansa aikajänteen Hän veti äärettömyyteen.

Kuolemasta versoo uusi elämä, vihasta rakkaus, epätoivosta usko ja luottamus. Jumalan kummallinen vastakohtien logiikka on mystisyydessään kiehtova ja käsittämätön, ihmisjärjettömyydessään jumalallinen.

Joulumielen ei tarvitse varista kuusenneulasten lailla, tahtoessasi se voi asettua taloksi. Uupumisen, surun, pettymyksen ja vihan ytimessä unelma voi toteutua, kallio haljeta, esirippu revetä… ”Niin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen…”

Pääsiäinen 2000 /Kohtaaminen

Aurinko oli noussut, kun suljin oven hiljaa takanani ja astuin ulos. Tie oli tyhjä. Taivasta kohden kurotteli laulaen kiuru, ojissa polveili suolta sulanut vesi. Mustat, turpeat pellot odottivat siementä.

Kävelin läpi metsän, halki aukean. Kulkiessani kenkäni kevenivät: vaelsin poikki vuosisatojen, halki vuosituhanten. Kuljin kohti väkijoukkoa, joka raivoisasti vaati murhamiestä vapaaksi; olin osa nyrkkiä heristävää joukkoa. Illan viileässä pimeydessä ojensin käteni kohti nuotion hiipuvaa hiillosta, kuuntelin outojen ihmisten kiihtynyttä puheensorinaa. Väkivaltaisen, julman päivän jälkeen kiipesin aamunkoitteessa rinnettä ylös. Vastaani tuli joukko naisia hiljaisina ja neuvottomina, käsissään hyväntuoksuisia yrttejä.

Kuljin, en tiennyt minne. Ilta oli jo hämärtymässä pimeydeksi, kun saavuin kapealle kylätielle. Kävelin hiljaa itsekseni. Edelläni kulkeva yksinäinen hahmo hidasti matkantekoaan, saavutin hänet.

Hän katsoi minuun, katsoi mieleni pohjaan, läpi vihan ja katkeruuden vuosilustojen. Hän katsoi, näki – eikä kääntänyt päätään pois. Äänettömästi Hän puhui: ”Palaa takaisin vuosituhanten taakse. Palaa elämääsi. Lähde matkaan. Kulje yksin, mutta tiedä, että olet löytänyt Minut. Tiedä, että olen löytänyt sinut. Tulet kohtaamaan Minut elämässäsi: kevään puhkeavassa silmussa, talven hangen valkeudessa, laulavassa linnussa, lapsen viattomuudessa, vanhuksen voimattomuudessa. Kohtaat Minut siellä, missä on surua, tuskaa, pettymystä, epäonnistumista. Kohtaat minut ihmisessä, joka on riisuttu omista voimistaan, kaikkivoipaisuudestaan, omahyväisyydestään. Kohtaat Minut lähimmäisessä. Palaa tietäen, että Minä kuljen kanssasi elämäsi loppuun saakka.”

Tullessani kotiin talo oli edelleen hiljainen, perhe nukkui vielä. Valo tulvi ikkunoista sisään, pöydän keltaiset narsissit viestivät lähestyvää pääsiäistä. Radiossa soi hiljaa ortodoksinen pääsiäistropari: ”Kristus nousi haudasta, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

n. 2000 Inhimillinen prisma

Vihreän viittasi liepeen liehahdus loppusyksyn hämärällä, loskaisella Koulukadulla – mielessäni läikähtää lämpimästi. Vuosikymmeniä sitten olit opettajani. Opetit kadmiuminkeltaiset ja preussinsiniset, laveeraukset ja valöörit, pointillismin ja expressionismin, sytytit rakkauden silmien edessä avautuvaan kauneuteen.

Opetit muutakin. Opettamatta opetit aralle ihmisalulle toisen ihmisen hyväksyntää: olit oppilaillesi tasapuolinen, reilu. Karjuit ja komensitkin, mutta et nolannut, et vähätellyt. Olemalla oma itsesi opetit persoonallisuutta, rohkeutta olla uniikki luomus maalaamalla ruusuja jakkupuvun selkään tai muotoilemalla korvallisille ruuvikiharat silloinkin, kun hiusmuoti vaati muuta. Ujoinkin oppilas tunsi olevansa hyväksytty, raakileena ihmispelon kipsimuotin ahtaudessa.

Posket hehkuen kerroit Rembrandtin taitavasta värienkäytöstä, kontrastin voimasta: tummaa taustaa vasten vaaleat, kirkkaat sävyt erottuvat, korostuvat.

Elämässäkin on samoin. Vaikeuksien, surun, pettymysten, epäonnistumisten synkkyyttä vasten usko, toivo ja rakkaus erottuvat – ohjaavat uskomaan, toivomaan, rakastamaan. Yksittäinen ihminen voi elämäntilanteissaan olla avuton, vajaa ja voimaton, mutta taipuessaan ja suostuessaan Luojansa – Taiteilijansa – tahtoon hän voi prisman tavoin heijastaa ympärilleen Vapahtajamme pohjattoman rakkauden spektrin.

Yhteinen ystävämme Hannele E. kirjoittaa runossaan: ”Pelkään Herra pyhyyttäsi, kaipaan läsnäoloasi. Tule niin ihmisen muotoisena, niin haavoitettuna ja herkkänä, että kestän. Sano minulle: Älä pelkää, se olen minä.”

Taivaan Isän siunausta elämääsi toivoen ja ihmisenmuotoisuudestasi kiittäen

oppilaasi Helena L